Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Surkeat alkusanat:

(Quinnin näkökulma)

En minä koskaan unelmoinut vampyyriksi muuttumisesta. En oikeasti unelmoinut. Mutta en ole koskaan katunut sitä päivää kun lähdin katsomaan veljieni jalkapallo peliä ja James puri minua ja Amya. Ei vampyyrinä oleminen ole niin kamalaa kuin kuvittelin. Ainut ongelma oli taruihin uskominen.

"Luoja, olipas hyvä peli." sanoin Amylle pelin jälkeen. Veljeni Luke ja pikkuveljeni Oliver olivat hakanneet vieraan joukkueen 21-3. Ei siis paha.

     Luke on kahdeksantoista, isääni tullut nuori mies. Hän on pitkä, noin 180 senttiä, ruskettunut kuin papu ja vihersilmäinen. Hänellä on lyhyeksi kynityt mustat hiukset ja oikeassa poskessa hymykuoppa. Luke on luonteeltaan rento ja rauhallinen.

Tosin kuin minä, Quinn Shakepeare, tulinen tiukkapipo.

Oliver on tullut molempiin, äitiini ja isääni. Hänellä on isän mustat hiukset ja äidin kalpea iho.  Hänellä on vielä lapsen pyöreyttä kasvoissa. Myös hän on pitkä, 175 senttiä. Luonteeltaan hän on aika...noh... tyhmä. Oikeasti. Hän on jäänyt kaksi kertaa luokalleen ja eikä koskaan ajattele mitä sanoo tai tekee. Vihreät silmät. Ja sitten minä.

No, minä olen tullut äitiini. Täysin. Minulla on äidin pitkät ja punaiset paksut hiukset jotka on usein kiharalla.Minulla on kalpea iho, ja olen lyhyt. Huimat 160 senttiä. Kuten jo äsken vihjasin, olen hyvin tulinen luonne. Suutun helposti ja  olen aika kostonhimoinen. Välillä ihmettelen miten Amy kestää minua.

Mutta, isästäni vielä, minusta on jo monta vuotta tuntunut ettei hän olekaan isäni. Meissä ei ole mitään samaa. Ei saman laista nenää (Onneksi. Isäni nenä on valtava), korvia, kasvojen muotoa, ei  mitään. En ole kuitenkaan koskaan kysynyt mitään äidiltäni. Saisin huutia. Meillä on jo nyt niin viileät välit. Vanhempani on usein poissa. Työmatkoilla. Ja minä taas olen ollut huippu sisäoppilaitoksissa viimeiset viisi vuotta Amyn kanssa.

Toisin kuin veljeni, minä olen seurannut vanhempieni jalanjälkiä viihde alalle: Olen esiintynyt useassa tv-sarjassa ja  elokuvassa. Levynkin olen levyttänyt. Viidellä hitillä. Myös Amylla on lahjoja viihdealalla: Hän on tehnyt levyn ja elokuvan: Nice family. Hänen äiti on ex-laulaja, aivan kuten minunkin äitini. Isäni on näyttelijä.

Amy taas on pitkä 175 senttiä, kalpea ja musta hiuksineen. Hänellä on kauniit siniset, kirkkaan siniset silmät. Mutta niissäkin on jotain erityistä. Välillä ne ovat tumman siniset, vihreän siniset tai sitten kirkkaan siniset. Aivan kuten minullakin paitsi, että minun silmäni ovat usein vihreät tai ruskeat. Välillä niissä on lumoava kirkkaan vihreä väri, sitten tummempi, tai sitten vaalea ruskea. Tai tumma suklaa. Omituisinta on, että ne kuvaavat ttäydellisesti mielialaani. Vihreä= positiivinen ruskea=negatiivinen.


"Oletko ok, Amy?" Kysyin Amyltä. Hän oli ollut koko illan hiljainen ja valpas.
"Minua vain pelottaa olla täällä." Hän sanoi pelokkaana.
Katsoin häntä kysyvästi."Olemme menneet täältä ennekin....."
"Niiin, mutta nyt täällä näyttää pelottavammalta, sitä paitsi tämä on kaukana Lontoon keskustasta, täällä on vähän taloja ja muutenkin ohi kulkijoita on harvassa."
"No, eihän tässä mitään hätää sitten ole. Jos ei ole ohi kulkijoita ei ole ihmisiä jotka voisi raiskata."
"Quinn. Keskity. Minulla on olo, että jotain käy kohta. Oikeasti. Minusta..."
"MITÄ. SINÄ. OIKEIN LUET?" En ehtinyt sanoa muuta, vaikka mieli teki. Sillä samassa kuulin sen. Kirkumisen.

Se kuului edestämme. Se oli naisen korkeaa kirkumista ja kuului aivan läheltä. Edessämme olevan talon takana oli jotain. Otin vaistomaisesti askelmia lähemmäs, vaikka sydämmeni hakkasi kuin hullulla.
"Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?" Amy kysyi tarttuen käteeni. Ravistin sen pois jatkaen matkaa.
"QUINN!"
Huokaisin välittämättä sen enempää, Olin jo niin lähellä talon taka sainää, ettei ollut mitään järkeä perääntyä. Hengitykseni tiheni. Tunsin kuinka sydämmeni löi kovemmin. Minulla ei ole ollut kokemuksia täälläisistä tilanteista. Kun kurkkasin seinän taa vedin henkeä järkytyksestä. Maassa makasi nainen joka sätki kuin kuin....  

   Hän koukisteli jalkojaan ja taipui kuvottaviin asentoihin kiljuen tyylin'päästä irti!' Hänen ylle oli kumartunut lihaksikkaan näköinen mies.Hän oli kumartunut naisen kaulan ylle, painanut huulet kaulalle ja ikään kuin juonnut kuvottavalla tavalla... Naisen rimpuillessa... Samassa nainen lopetti. Kuulin kuinka hän vetäisi tukahtuneena henkeä ja rentoutui. Hän oli kuollut.

Joku muu, olisi ajatellut: 'ehkei tämä ollutkaan hyvä ajatus' mutta minä en. Olin juuri kysymässä mitä mies teki mutta hän ehti ensin.
"Mitä kyyläät, etkö ole ennen nähnyt vampyyriä ruokailemassa?"
"Itse asiassa olen. Twilightissa. Oikein jännä puuhaa."
Kun mies nosti katseensa järkytykseni kasvoi.  Ensinnäkin: Hänen suupielessä roikkui verta kuvottavalla tavalla. Toiseksi:Hänen silmien väti oli pelottavan räikeä punainen. Epäinhimillinen.

Naisen silmät olivat painuneet kiinni eikä hän hengittänyt.
Otin epäröivästi askelia taakse päin. Ja nyt tulee se hulluin osa: Minua ei pelottanut. Olin aivan tyyni. Ulkoisesti ja sisäisesti. Mies seurasi askeliani tarkasti. Hän virnisti.
"Hmm, et tuoksukaan niin pahalta."

"No en tietenkään tuoksu!" En voinnut olla loukkaantumatta. Mitä hän oli kuvitellut? Minun haisevan sipulille? Raa'alle kalalle? Vai hielle? Katsoin häntä päästä varpaisiin arvosteleasti. En nähnyt pimeässä kunnolla, mutta tajusin pitkän ja lihaksikkaan vartalon ääri viivat. Kylmä tuuli puhalsi ja olisin halunnut värähtää, mutten kyennyt. En koskaan ollut pitännyt pelon näyttämisestä.                                                   

"Hetkinen," mies sanoi pysähtyen, "oletko Quinn Stetwart?"

"ÄLÄ VASTAA HÄNELLE,  QUINN!" Huudahti Amy. Loin hänelle kyllästyneen katseen. Tuo on juuri Amyn kaltaista. Hän ei koskaan mieti mitä sanoo.
Mies loi minuun ovelan katseen. Vastasin siihen nostamalla leukaa. Hän naurahti.
"Näköjään Jonathan ei valehdellut." Hän sanoi mietiskellen. Hän tuntui puhuvan itselleen. Ainut onglema oli se, että hän katsoi suoraan minuun. "Olet aivan yhtä mahtava kuin hän sanoi."
"Anteeksi mitäh?"
"Kai sinä tajuat miten vahva vampyyri sinusta tulee?"
Katsahdin kummastuneena miestä? Vampyyri? Mitä?

"Anteeksi?"Pitkitin sanaa tahalleen. Se kuulosti siltä miltä pitikin. 'Sinä olet hullu ja ruma, toisin kuin minä'
"Niin, vampyyri. Katsos on olemassa legenda. Väriä vaihtavistä silmistä. Kuten nuo sinun suuret silmäsi...."
En ymmärtänyt miten hän tiesi silmistäni. Käytän vihreitä piilolinssejä.  Vain Amy tiesi vaihtuvasta väristä.
" Silmäni ei vaihda väriä. Ne ovat aina vihreät."
Olen taitava valehtelija. Puhun normaalisti silloin. Tosin, kun joutuu salaamaan heikkouttaan oppii valehtelemaan asiosta joista ei kuuluisi valehdella etenkään kun terveys on kyseessä..... Syrjäsin ajatukset pois ja keskityin.
"Pah. Mutta kuten kerroin. Legendan mukaan ihminen jonka silmät vaihtavat väriä on.. noh... Joko hän olisi vahva vampyyri tai hyvän makuinen. Sinun tapauksessa molempia. Mutta, sinulla on yksi muukin etu."
Pudistin päätäni. En ymmärtänyt alkuukaan. Mies oli selvästi hullulasta. Makoisa? Vampyyri? Legenda? Tästä puuttuisi enää se, että hän alkaisi tanssimaan sadetanssia ja laulamaan Shakiran Waka Wakaa...
"Mikä etu?" Sanoin sanat kuin kirouksen. Aloin oikeasti suuttua. Mistä hän puhui? Miksi MINÄ en ymmästänyt?
Mutta, hän ei vastannut. Hän vain virnuili minua ja tuijotti tarkkaavaisesti.
"VASTAA, HEMMETTI!"
Tarkoitukseni ei ollut huutaa, mutta se tuli luonnostaan.
Hän naurahti. "Vahvat tunteet."
"Anteeksi?"
"Niin. Sinulla on vahvat tuntet. Kun saavuin Englannin rajoille, aistin tunteesi. Tunnistin vihasi, energiasi, ilosi, kunnianhimosi ja koston tunteesi. Sinulla on vahva mieli.  Oletko koskaan muuten kuullut, että olet hyvin negatiivinen ihminen? Suurimmat tunteesi ovat negatiivisia. Sisälläsi on tulta, mustaa tulta."
"Mistä sinä sen tiedät?" Tällä kertää äänessä ei ollut minä vaan Amy. Hän oli jotenkin tullut vierelleni, hiljaa ja huomaamattomasti. Katsahdin häneen. Hän näytti pelokkaalta, mutta salasi sen hyvin.  Mies ei ehkä näkisi sitä." Vain minä tunnen Quinnin. Vain minä tiedän mitää hän tuntee."
Mies kuljetti katsettaan Amyn ruumista pitkin - ikään kuin virheitä etsien. Vaikka hänen kasvoillaan oli varjo, huomasin suu vääntyvän hyväksyvään hymyyn.
"No, et ole enää ainut." Sitten hän siirsi katseensa minuun.  "Eräs ystäväni kertoi Quinnista. Hän tuntee Quinnin, ehkä paremmin kuin tuo toinen...-"
"Nimeni on Amy, itse asiassa." Katsahsin Amyyn kyllästyneenä. Eikö hän osaa olla hiljaa?
"Amy..." Mies maisteli nimeä suussaan."Kiva nimi. Mutta, Quinn. Ystäväni tietää mitä sinä haluat. Hän tietää sinun haluavan valtaa. Vaikka sinulla on jo sitä, hän tietää, ettei se ole sinulle tarpeeksi. Minä voin antaa sinulle sitä. Voin antaa sinulle sellaista valtaa ettei muut ihiset voi sitä saada.
" Saanko kysyä, mitä se olisi?" Hitto, tuota ei olisi pitännyt sanoa. Hän oli oikeassa, kaikessa mitä hän äsken sanoi. Minä halusin valtaa, sellaista mitä en voisi saada, se on heikkouteni. Mutta miksi minun piti sanoa se tuolle? Miksi en voinnut pitää päätäni kiinni? Tiesin vastauksen : <Hän oli lumonnut minut>. Hän oli osunnut heikkouteeni ja sai minut mukaan siihen. Sai minut tunnustamaan sen. Enkä ymmärrä miten. Minä yleensä puhuin MUUT sormeni ympärilleni.
" Arvasin, että ymmärtäist."
"Itse asiassa, en ymmärrä. Mistä. Sinä. Puhut. Kuka olet?"
Tähän hän ei halunnut vastata. Hän irvisti ja jäykistyi. Mutta ei vastannut. Miksi minulle ei vastattu? Sain aina kaiken mitä pyysin. Oli kyse sitten rahasta, huomiosta tai vastauksista. Tunsin kuinka viha alkoi myllertää sisälläni. Tunsin kuinka tuli alkoi korventaa sieluani joka oli jo valmiiski tulessa. Ja hän aisti sen. En vain ymmärrä miten.
"Vastaa!"
Ei vastausta.
Otin askeleet hänen luo ja läppäsin poskelle. Hänen kasvonsa kääntyivät iskun voimasta ja minä vetäsin kiivasti henkeä. Tiesin olevani hankala ja tasapainoton, mutten koskaan, KOSKAAN voinnut uskoa lyöväni jotakuta etenkään kun kimppuuni ei oltu hyökätty. Tunsin silti vihani laantuvan, kun oli purkanut sen  väkivallalla. Amy tarttui ranteeseeni ja veti minua taakse päin.
"James" mies sanoi ja seuraava asia jonka tunsin oli valtava kipu kaulallani.

Luku 1  Selvennys

Kello oli 23.00 kun saavuimme kotiin. Minulla oli paha olo, mutta Amylla pahempi. Heti kun avasin huoneemme oven Amy juoksi vessaan oksentamaan. Minä itse taas otin omenan jääkaapista, en enempää. En voinnut olla miettimättä kohtausta joka futis-matsin jälkeen oli ollut. EN voinnut syyttää ketään muuta kuin itseäni, mutta paransiko se oloani? Ei. Yleensä, minulla oli aina joku jota syyttää. Nyt ei.
"Quinn", Amy sanoi - tuhanneta kerran -" se on ok. Tiedän, että vaistosi käski sinun tehdä niin kuin itse parhaaksi näit. Se on ok."Huokaisin. Olin aina voinnut luottaa Amyyn. Hän oli lohduttanut ja ymmärtänyt. Ja sitten kun kävin syyttämään jotakuta muuta Amy oli hiljaa nyökkäillyt vieressäni. Mutta tällä kertaa se ei auttanutkaan. En tuntenut oloani paremmaksi kun hän vähätteli sitä asiaa, että olin aiheuttanut sen, että meidän kimppuunne oli heittäytynyt vahva mies hullulasta PURRUT meitä ja lähtenyt kuin savuna ilmaan. Minun vikanihan se oli, että Amy oksensi viereisessä huoneessa, minun vikani. En koskaan ole tykännyt itseni syyttämisestä, mutta nyt en voinnut katsoa tätä läpi sormieni. Joka paikkaan sattui. Kylkiin, reisiin, sääriin, ja kurkkuun. Etenkin sinne, Tunsin valtavaa, voimakasta kipua kurkussani mikä salpasi hengitykseni. Onko kukaan kokskaan tungenut jäisiä pukkoja kurkkusi siään? Jos on, ymmärrät miltä minusta tuntui. Oloni oli kuin joku olisi hiljaa, verkkaalleen tungenut kurkkuuni toinen toistaan jaisempiä puukkoja ja varovasti käänellyt niitä, antanut terien hipoa kurkkuni sisäpintoja.... Amy oksensi uudelleen. Huokaisin, otin kaapista kurkku pastillin, ja menin auttamaan Amyä. Hän oksensi vessanpöntön yllä. Menin polvilleni hänen vierelleen ja sidoin varovasti hänen piki mustat hiukset letille ettei ne olisi tiellä. Koitin olla katsomatta pönttöön, mutta kuulin ännet kun hän oksensi uudelleen.

" Hei, Quinn, ei sinun tarvitse...."

Huokasin. "Otan vastuun siitä mitä aiheutin."

Amy vaikeni, oksennut vei sanat. Hän oksensi vielä muutaman kerran, kunnes se loppui. Kiitos Luojalle, en nimittäin olisi kestänyt kauempaa itse oksentamatta. Ja jos minä oksentaisi mieleeni tulvisivat vanhat muistot ja alkaisin kerrata vanhaa... Sysäsin ajatuksen pois aivoistani toivoen ettei se tulisi takaisin. Vaihdoin yöpäidan pääle ja menin nukkumaan.

'Minä tiesin missä olin. Tiesin sen. Olin jossain lämpöisessä, mutta paikassa jolla ei ollut hyvä maine. Juoksin henkeni edestä pakoon. Kuten edelllisellä kerralla. Minun oli päästävä pakoon, muuten minut löydettäisinn. Mutta minne? Ylös. Aivan. Olin maan alla.Minun pitäisi vain kiivetä etsiä puukko ja katsoa kuinka HÄNET tapettaisi hiljaa, yksi pala kerrallaan.... Mutta samassa tajusin että toistin vanhaa. Pian he löytäisivät minut ja... En halunnut muistaa. En halunnut ajatella sitä kuvottavaa tunnetta, saatikka muistaa. Halusin unohtaa. Mutta nyt en kyennyt. Nyt oli henkeni kyseessä ja minun kuului muistaa jotain minkä olin unohtanut. Miten? Miten voisin palata muistoihin joita en muistanut? Miten voisin ymmärtää valheet jotka olivat kuin muuri ympärilläni? Jotka erottivat minut tosi maailmasta koska minua haluttiin suojella? Olin silloin niin pieni... Olin täysin yksin... Melkein. Olihan minulla HÄNET. HÄN suojelisi. HÄN näyttäsi oikean tien kunhan vain saisin yhteyden HÄNEEN.....Kai HÄN vastaisi ja lähettäisi apua...Vai?'

Heräsin herätyskellon inhottavaan pirinään. Jos jotakin inhoan niin herätyskelloa. Saatikka sitten sitä pirinää.. Sammutin herätyskellon. Hengitykseni oli huohotusta. Se oli vain unta, toistelin itselleni, vain unta. Mutta miksi se aina tuntui niin todelliselta? Miksi tämä sama uni jonka näin niin usein, tuntui todelta. AIvan kuin olisin oikeasti ollut siellä. Aivan kuin piilotajuntani yrittäisi työntää totuutta esiin....

Nousin ylös ja kävelin suihkuun. (Minulla ja Amyllä on omat suihkut) ja puin päälle. Vedin ylleni tumman vihreän tunikan ja sen päälle valkoisen neuletakin. Tunikan alle laitoin mikrosortsit (Rehtori oli kieltänyt käyttämästä tunikaa ilman, että sen alla oli jonkin moiset housut, Pah!)  lähdin keittiöön. Amy oli siellä jo. Totta kai. Hän söi leipää.

"Huomenta, "Amy sanoi pirteästi. Amy oli oikea aamuvirkku. Tapansa mukaan hän oli varmaan herännyt jo aamu seitsemältä.                         

"Ihan miten vaan." Sanoin. Amy kohotti kulmiaan ja tiesin mitä hän tarkoitti.

"Oh, Quinn Marie Shakespeare puhuu aamulla ennen kahdeksaa, teemme historiaa."

Hymähdin. Kai Amyllä oli oikeus pilkata minua. "niin, mutta en usko puhuvani näin aikaiseen huomenna."

"Tiedän..."

Avasimme oven ja aloimme kävellä vaitonaisina luokkaan päin. Matka luokkaan oli aina yhtä mukava. Oppilaat väistyivät tieltämme KUNNIOITTAEN kuin meillä olisi ollut rutto. He jakautuivat käytevän molemmin puolin niin, että keskellä oli kulku väylä jota kohti olimme tottuneet jo kävelemään.

Amylla oli ensimmäisenä tuntina kemiaa, minulla ilmaisutaitoa. Tällä kerralla tansimme tuhat vuotta vanhaa koerografiaa ja lauloimme samaan aikaan. Se on oikeasti tosi vaikeaa, siis laulaminen ja tanssiminen. Mutta minä olen harjoitellut sitä viimeiset 13 vuotta elämässäni ja osaisin sen hyvin.

"No niin kaikki!" Opettaja Swann sanoi, "Omille paikoille." Minä kävelin eturiviin. Oikealla minua oli kaverini Susan ja vasemmalla Clary. Heilautin päätäni vasemmalta oikealle pari kertaa ja menin kyyryyn. Valmistauduin.

Musiikki alkoi soida. Biisi oli mielestäni ihana, Britney Spearsin Criminal. Osaisin sanat ulkoa (Hyvä, sillä lauloin sen) ja liikkeet olivat jo liiankin tuttuja.

"Valmis? Ja käy."

Aluksi kävimme pelkät askeleet läpi. Musiikki liikutti minua ilman minkään laista käskyä, ilman edes ajattelua.

Oikea, vasen, eteen taakse, vääntö, ympäri. Toisto, toisto, toisto. Käsi, jalka, hyppy, pyörähdys, ja varovasti taakse päin...

"Hyvä!" Swann sanoi kun puoliväli alkoi. Kaikki tunsivat kuinka jännitys kääntyi niskaamme. Pian alkaisi hidas kohta jossa usein muut törmäilivät tai putosivat toistensa sylistä. Huoh. Keltanokat. (Ok, en ole ihan varma mitä se tarkoittaa...)

Tarkistin, että Seth oli vieressäni. Oikea, vasen ja hyppy.

Oikeastaan vihasin tätä kohtaa. Ei siksi että se olisi vaikea vaan koska minun piti roikkua Sethin kaulassa ja pyörähtää. Kamalin kohta oli se kun painoin selkäni häntä vasten ja liu'uin epäsiveästi alaspäin. Kun olin tarpeeksi alhaalla istahdin alas ja sitten Matt veti minut ylös niin, että painauduin häntä vasten, ja sitten Sethiä. Kamalinta oli se, että he molemmat ovat identtiset kaksoset, osaavat vain omat liikkeet ja eivät tienneet mitä tehdä kun tulin lähelle.

Tällä kertaa minua huolestutti kuinka hyvin he onnistuivat.

"Loistavaa!" Swann huusi kun olimme tanssineet askeleet. Täydellisesti. "Ja nyt mukaan ääni."

Musiikki soi. "Yy, kaa, koo ja nee." Swann huusi ja aloitin:

"He is a hustler, he's no good at all
He is a loser, he's a bum, bum, bum, bum
He lies, he bluffs, he's unreliable
He is a sucker with a gun, gun, gun, gun
I know you told me I should stay away
I know you said he's just a dog astray
He is a bad boy with a tainted heart
And even I know this ain't smart."

Rakastin sitä biisiä. Soittimet olivat juuri upeasti pinnassa ja biitti oli taivaallinen. Britneyn ääni soi mukavasti päällä ja oli upea. Eniten rakastin sen laulamista. Ikävä kyllä, kun lauloin sitä, minun ei annettu tanssia kunnolla. Vain kerran kertosäkeessä ja ne kohdat jotka oli minulle annettu. Muuten minun piti vain hillua lavalla seksikkäästi ja olla laulavinani muutamille pojalle. Ikävä kyllä biisi oli "rakkaalle" osoitettu joten he pitivät siitä miten lähelle MINUA SAI TULLA. Eikä asiaa auttanut se, että minulla oli ylläni tiukka, lyhyt musta mekko.

 

"But mama I'm in love with a criminal
And this type of love isn't rational, it's physical
Mama please don't cry, I will be alright
All reason aside I just can't deny, love the guy

He is a villain by the devil's law
He is a killer just for fun, fun, fun, fun
That man's a snitch and unpredictable
He's got no conscience, he got none, none, none, none
A-All I know-ow, should let go, but no
'Cause he is a bad boy with a tainted heart
And even I know this ain't smart

But mama I'm in love with a criminal
And this type of love isn't rational, it's physical
Mama please don't cry, I will be alright
All reason aside I just can't deny, love the guy."

Vaikein kohta muille. Kappaleessa oli pieni vivahdus niin, että laulu hidastui joten liikkeet nopeutui. Valmistauduin olemaan Sethin kanssa epäsiveästi.

"But mama I'm in love with a criminal
And this type of love isn't rational, it's physical
Mama please don't cry, I will be alright
All reason aside I just can't deny, love the guy

And he's got my name
Tattooed on his arm
His lucky charm
So I guess it's OK
He's with me
And I hear people talk (people talk)
Try to make remarks
Keep us apart
But I don't even hear
I don't care".

"Joo, "Swann sanoi. "Meneehän tämä. Nyt suihkuun, huomenna teatteria."

Suihkun ja asun vaihdon jälkeen Amy odottelikin minua jo.

"Valmis historiaan?" Hän kysyi. Nyökkäsin.

Mutta silloin, juuri ennen historian luokan ovea huomasin heidät. He erottuivat väkijoukosta hyvin. Melkein yhtä hyvin kuin minä ja Amy. He olivat pitkiä ja lihaksikkaita. Toisella oli musta lyhyt tukka ja ruskettuneempi iho. Hän oli aika pitkä, ainekin 180 senttiä. Hänellä oli shokeeraavan siniset silmät. Suulla oli ylimielinen virne. Ja toinen oli...

"Amy." Sanoin jäätävällä äänellä. "Nyt luokkaan."

Amy katsoi minuun yllättyneenä. Yleensä halusin luokkaan vasta viimehetkellä koska meillä oli aina joku jonka kanssa jutella. Nyt seuranamme oli Susan.

Käännyin ovea kohti, mutta siinä oli tuke tiellä. Opettaja HyVin VanHa. (Oikealta nimeltään Watkins)

"Nuo kaksi herraa" Hän sanoi ja osoitti käytevän toisella puolella olevia 'herroja'. Amy vilkaisi heihin päin ja tiesin että hän tunnisti toisen. "Haluavat teiltä haastattelun. Olen sopinut asian äitienne kanssa."

"Meillä on historiaa."

"Ihailtavaa, että otatte koulun huomioon mutta..."

Kaikki HyVin VanHan puhe jäi taustalle minulta. En pystynyt enää keskittymään. Sillä silloin tapahtui jotakin hyvin merkitsevää. Minun aistini terästöityivät. Minä näin kaiken. Siis ihan kaiken. Kun kurkkasin ikkunasta näin joka ikisen puun lehden. Joka ikisen pensaan risun. Kun katsoin HyVin VanHaan näin joka ikisen hiuksen jonka hän omisti.

Kuulin kaiken. Kuulin mitä alakerran luokissa supistiin. Kuulin kuinka kynät suhisivat paperilla, kuulin kuinka kyniä teroitettiin. Kuulin Amyn joka ikisen hengen vedon, joka ikisen SYDÄMMEN LYÖNNIN!

Haistoin kaiken. Haistoin HyVin VanHan shampoon, Susanin- joka istui jo luokassa - hajuveden.

Se oli niin hämmentävää. Se tuntui niin oudolle. Kuin yhdessä silmän räpäyksessä aistini terävöityivät. Pidin silti ilmeeni peruslukemilla.

"...olkaa niin kilttejä" sanoi hunajainen ääni. Tiesin heti kuka se oli. "Olemme odottaneet tätä niin pitkää." Katsoin vasemmalle ja näin Jamesin suostuttelevan katseen.

"See-elvä." Sanoin sanaa pitkittäen. "Mikä luokka," Kysyin HyVin VanHalta.

"Musiikin. Neiti DaVinci" Hän sanoi Amylle. "Menkää te edellä, minä juttelen hetken Neiti Stetwartin kanssa."

Amy katsoi minuun huolestuneena. Koska Amy oli Amy hän kehotti Jamesia ja sitä toista seuraamaan itseään ja vei heidät musiikin luokkaa. Vedin henkeä ja koitin olla reagoimatta uusin tuoksuihin ja käännyin HyVin VanHaan kohti.

"Niin, Neiti Watkins?" Ääneni oli kohtelias aivan kuten hymynikin. Näytin aivan mallioppilaalta. Puhuin HyVin VanHalle kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Hän kohensi ryhtiään kun kuuli kunnioitukseni äänestäni. Ihan kuin minä oikeasti kunnioittaisin häntä!

"Pyydän sinulta palvelusta, Neiti Stetwart. Tuo vanhempi herra..."

Arvasin sen! Kyllä minä tiesin! HyVin VanHa halusi hänen numeronsa! Kuuntelin pyynnön loppuun asti pidätellen naurua kunhan punasteli ja kompasteli sanoissaan.

"No?" Hän kysyi kummastuneena. "Olenko minä noin kamala?"

Korjasin ilmeeni yllättyneestä äkkiä tavalliseksi.

"Oi! Et tietenkään. Minä luulin, että olisit naimisissa. Tain ainekin seurustelisit..." Ja oli ilmiselvää, ettei hän ollut. En halua olla kamala ämmä (tai hetkinen, haluanpas), mutta kuka nyt HyVin VanHan huolisi. Hän oli vanha, rupistunut, mulkosilmäinen ja hänellä oli vähemmän hiuksia kuin lumessa lämpöä. "Katson mitä voin tehdä."

HyVin VanHa nyökkäsi, kiitti minua ja lähti luokkaan. Minä taas jäin käytevään. En pystynyt liikkumaan ja hengittelyni oli katkonaista. En tiennyt mikä minulla oli. Pelottiko minua luokkaan meno? Mitä odotin sieltä löytäväni? Kuolleen Amyn? Ajatus iski minua kuin sähköisku ja lähdin liikkeelle.

                         ****

   Kun saavuin luokkaan tunsin olevani ilmaa. Kukaan ei huomioinut minua, saatikka toisiaan. Amy nojasi seinää ja tuijotti eteenpäin pokerinaamalla. James istui nurkassa olevalla nojatuolilla ja tuijotti ulos. Se toinen poika tutki jonkun pulpettia. Ja he eivät huomioineet minua. Vihasin sitä, että jäin huomioimatta, sillä rakastin huomion keskipisteenä oloa. Kaikki huomio mikä liittyi minuun  tuntui hyvältä. Olisi se sitten vihaa, surua, iloa, ihastusta tai mitä vain,  oli parempaa kuin tämä. Rykäisin. Kaikkien katseet siirtyivät minuun. Vihdoin.

    Amyn pokerinaama suli saman tien tyytyväiseksi hymyksi. Vaihdoimme katseet. Tiesin, että ajattelimme samaa asiaa. Meidän kuuluisi olla täällä.

   James tutkaili kiinnostuneena Jääkuningatar ilmettäni. Ja se toinen poika taas... No, hän katsoi minuun hymyillen, ikään kuin olisi tyytyväinen minuun. Pah.

   "Te taidatte tietää ettemme ole tavallisia... Ihmisiä." James sanoi ja tutkaili meitä tarkkaan.

   "Me emme ehkä tiedä" Annoin ivan kuulua ja vahvana" me tiedämme."

    "Arvasin, "Sanoi toinen poika," Minulla oli sellainen... Kutina."

   "No, jos sinulla on 'sellainen kutina', niin mitä jos raapisit itsesi verille???"

    James ja Amy räjähtivät nauruun. Minun teki mieli nauraa, ainekin hieman hymyillä mutta tuon jutun edessä en tekisi mitään sellaista. Sen jutun suusta kuului pienoista murinaa mikä sai Amyn kiljaisemaan. Itse kohotin kulmiani halveksivasti ja jätin asian siihen.

    "Jonathan!" Huudahti James. Vai oli sillä jutulla niin kamala nimi? No, ei mikään ihme. Kamalalla jutulla on kamala nimi. "Shh!"

    Ilmeisesti Jonathan katsoi selkäni taakse oven luo ja hymyili kun kukaan ei tullut.

    "Niin, Jonathan. Shh!" Matkin ovelasti Jamesia ja katsoin Jonathaniin halveksivasti kuin vain osaisin.

    "Okei. "Hän sanoi rauhoittuen. " Nimeni on Jonathan. Ja pahoittelen äskeistä.

    "No niin sinun pitäisikin. Etkö kuullut kuinka Amy pelästyi? No, hällä väliä. Saat anteeksi. Olen Quinn."

    "Ei sinun tarvitse sitä kertoa. Tiedän sinusta kaiken, Shakespeare."

    Suuni loksahti auki.

    Voieivoieivoieivoiei... Miten hän tiesi? Ei hänellä ollut oikeutta! Suljin kuitenkin suuni ja vastasin tyynesti:" Ei se  mitään. Minulla ei ole mitään salattavaa."

    "Vielä." Jonathan sanoi. Hän ärsytti minua aivan tahallaan. No, saamansa pitää.

    "Totta. Kun minä tapan sinut, minun pitää todellakin salata se."

    Kaikki paitsi Amy katsoi minuun järkyttyneenä.    

    "Mitä?" Kysyin.

   "Olisi oikein mukavaa jos voisit vaihtaa asennettasi, Quinn..." James sanoi.

   "Ja kuka oikein luulet olevasi?" Kysyin.

   Hän murahti hiljaa, mutta jatkoi. "Eilen te saitte Pureman. Kuten kaikissa vampyyri-tarinoissa, Purema aloittaa hitaan muutoksen ja muututte vampyyreiksi. Se vie aikaa, mutta teidän kaltaisilla tytöillä luultavasti vähemmän. Parin viikon teidän aistinne alkavat parantua ja se on hidasta. Luultavasti teiltä vie noin 2,5 vuotta jotta aistit ovat sata prosenttisesti kehittyneet. Yleensä se vie tasan viisi vuotta. Samalla alkaa kehittyä mutkin asiat kuten voima ja nopeus."

    "Ja taas sinä teet sen." Minä sanoin ja keskeytin hänet. "Kuka luulet olevasi. Tallustelet elämäämme ja selität, että meistä tulee vampyyrejä. Kuka luulet olevasi?"

    "Kuka sinä luulet olevasi jotta saisit puhua muille tuolla tavalla? Tai siis, oletko koskaan sanonut kenellekään mitään mikä ei loukkaisi häntä?" James sanoi.

   Äkkiä minun teki mieli näyttää se kuinka loukkaannuin. Mutta se ei käynyt päinsä. Nielin siis kaiken ja vastasin: "Olen sanonut montakin kaunista asiaa. Esimerkiksi Amylle." Amy nyökkäsikin kuin vahvistaakseen totuuden.

   James pyöräytti silmiään ja minä vastasin siihen pokerinaamalla. Minun teki mieli sanoa monia asioita joista yksikään ei ollut nätisti sanottu, mutta päätin olla hiljaa. En pitänyt heistä.

   "Koska emme ole mitään haastattelijoita, voitte palata luokkaan. Keksikää selitys miksi kesti näin vähän aikaan." James siirsi katseensa minuun ja tuijotti minua arvioiden. "Koska olen vampyyri en voi seurustella ihmisen kanssa. Keksi joku selitys sille opettajalle."

   Olin juuri sanomassa ettei hänellä ollut mitään asiaa yrittää määräillä minua, mutta samassa hän... haihtui kuin tuhka tuulen. Peitin parhaani mukaan hämmennykseni.

   Jonathan katsoi minua tiukasti. "Me näemme vielä." Hän sanoi ja käveli ovesta ulos.

   Hitto, hitto, hitto! Minne James oli mennyt? Niin nopeasti? Ja kuka hän luuli olevansa että voisi komennella minua? Minua? Ja mitä... Jonathan... Tarkoitti kun sanoi 'Me näemme vielä?' Ja mikä IHMEEN KESKUSTELU TUO OLI? Jameshan vain selitti jotakin jostakin puremasta ja haastettelijoista? MitÄ? Naurettavaa!

   "Tule Amy. "Sanoin äkkiä väsyneenä. "Mennään tunnille."

 

 

Luku 2 ( Amyn näkökulma) Mietintää

   Kolmas oppituntimme oli kemiaa. Pidin kemiasta, se oli minulle kuin lasten leikkiä. Pidin kaikkien aineiden sekoitteluista, niiden reaktioiden tarkkailusta ja kaikesta siitä muistamisesta. Pidin myös biologiaa, liikuntaa, ilmaisutaitoa, musiikkia ja kuvaamataitoa ihan kivoina aineina. Mutta kemia oli intohimoni.

    Quinn ei ole koskaan pitännyt kemiasta. Hänen suosikkeihinsa kuuluivat enemmänkin fysiikka, historia, matematiikka, äidinkieli, uskonto, maantieto, ilmaisutaito ja kielet.

   Olin kemian tunnilla hyvällä tuulella ja istahdin Quinnin viereen. Meillä oli luokassa paripulpetit ja minä istuin Quinnin vieressä - automaattisesti. Tuo oppitunti ole ensimmäinen kerta kun Quinnin huono tuuli ei vaikuttanut minuun. Vaikka hän istui selkä suorassa ryhdikkäästi ja kädet puuskassa, minä vain tuijotin rennosti taulua kohti ja yritin keskittyä.

   Tunti kuitenkin keskeyttyi kun oveen koputettiin laiskasti. Näin kuinka Quinnin aistit ja kiinnostus koheni. Näin hänen silmistään kuinka hän laski nopeasti oppilaiden määrän luokassa.

    "Ketään ei ole poissa." Hän sanoi minulle hiljaa kuiskaten. Oli hyvin harvinaista, että joku keskeytti oppitunnin.

    "Saa nähdä oliko koputus taas tuuli..." Sanoin haikeasti ja siirsin katseeni ja kiinnostukseni ikkunaan.

   Katselin kauniita sadepisaroita kiinnostuneena ja mietin kuinka usein ne laskeutuivat pilvisen lontoon ylle. Kuinka usein Lontoossa satoikaan...

   "Neiti daVinci?" Kuulin kuinka nimeäni kutsuttiin já Quinn pukkasi minua kylkeen. "Haluaisitteko vaihtaa paikkaa herra Hutchersonin kanssa ja siirtyä neiti Swanin viereen?" Opettaja kysyi.

   Minulla kesti hetki tajuta kuka ovella seisoja oli.

 

   "Uskomatonta!" Quinn sanoi hiljaa, mutta erotin piilevän raivon hänen äänessään." Kuinka hän kehtaa? TAi kuinka he molemmat kehtaavat? Ei heillä ole oikeutta! Ei voi olla."

   Lojahdin laiskahti sohvalle samalla kun Quinn käveli ikkunan luo. Tiesin mitä hän tuijotti. Pihalla seisovaa mistä joka nojasi puuhun ja tuijotti synkästi huoneistomme ikkunaan. Quinn vihasi häntä.

   "Tästä puuttuu enää se, että Jonathan kiipeää ikkunasta sisään ja yrittää idiootin aivoillaan opetella plus - ja miinuslaskujen eroa!"

   "Eiköhän hän tiedä mitä eroa on miinus - ja pluslaskuilla..." Parasta yrittää rauhoitella häntä. Tuossa mielentilassa voisi sattua mitä tahansa...

   Samassa ikkunaan koputettiin.

   "Ei ole totta." Quinn sanoi hiljaa. Kenen tahansa muun mielestä hänen äänensä oli täysin tyyni ja tunteeton, mutta minä erotin siinä pienen lasisen viillon. Quinnia itketti.

   Nousin sohvalta ja kävelin hänen luokseen. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet sohvalle. "Minä hoidan tämän."

   Avasin ikkunan edessä olevat verhot ja mulkasin Jonathania. Raotin ikkunaa hiukan. "Mitä haluat?" Töksäytin.

   "Tukiopetusta miinus - ja pluslaskujen erottamiseen liittyvää apua?"

   Voi Luoja, nyt pitäisi olla hauska ja ylimielinen. Olen surkea tälläisissä, ajattelin.

  

          

Jatkuu...

©2018 Dream on - suntuubi.com