Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Luku 1) Uhka

 

Rakas päiväkirja.

 

Ei.

Ei. Voi. Olla. Totta.

Sano ettei se ole totta.

Ai niin, et voi. Et osaa puhua.

Mutta Se Alkoi taas. Se.

En ymmärrä miksi sen pitää tulla takaisin. En oikeastaan uskalla edes kirjoitaa sitä sanaa. Aina täysikuulla. AINA. Miksi? Minähän syön lääkkeeni. Sopivan annoksen joka päivä, en liian vähän, enkä liikaa. Silti se tulee takaisin.

 Huomasin sen eilen. Sisareni Sofia tuli lainaamaan Katy Perryn Cd:tä. Ja jätti oven levälleen. Ja sen mikä on rappujen edessä. Tajusin sen, koska en kuullut oven paukautusta hänen peräsään.  Käännyin selin, otin kirjan ja ovi oli kiinni. Menin alakertaa, myös rappujen ja alakerran erottava ovi oli kiinni.

Yöllä minua alkoi janottaa joten menin pilkko pimeään keittiöön LAITTAMATTA valoja päälle ja kun vahingossa napsautin pari tahtia sormillani, valot syttyi. Ja silloin tajusin. Oli taas se päivä kuussa. Kun täytin vesilasin, käännyin hetkeksi selin, otin omenan, vesilasi oli tyhjä. Minua pelottaa, oikeasti pelottaa... Mitä minä teen? Mitä jos he antaisivat lisää lääkettä minulle?

Suljin päiväkirjan ja piilotin sen visusti laatikkon sisälle.  Ojensin käteni kohti valokuvaa ja kuvittelin miten se nousisi katon rajaan asti, hipoen, samalla varovasti ja hitaasi nostin kättäni.  Ja kun avasin silmäni, siellä se oli. Katossa. Huokaisin ja sen kummemin ajatellen laskin  käteni. Ja samassa kuului räks! - kun valokuvakehys hajosi. Hienoa. Tällä kertaa en edes vaivautunut sulkemaan silmiäni. Napsautin sormiani ja kuvittelin kuinka sirpaleet nousisivat ylös. Niin kuin ne tekivät. Siirsin katseeni roskikseen ja kuvittelin kuinka sirpaleet seuraisivat. Varovatsi laskin katseeni ja ennen kuin huomasikaan, sirpaleet putosivat roskikseen.

Oliko se vain kuvitelmaa, vai tapahtuiko niin oikeasti.  Pahin oli siis vielä edessä. Pukeuduin (pilli farkut, ruutu paita joka toisti sinisen sävyjä ja mustan neuleen), ja katsahdin peilin. Peilissä murjotti noin 165 senttinen tyttö jolla oli pitkät, kiharat, kullan väriset hiukset ja kauniit kirkkaan siniset silmät ja kalpea iho. Täyteläiset huulet olivat mutrussa. Tyttö joka peilissä näkyi oli sairas. Viallinen.

 Minua hermostutti. Vedin syvään henkeä ja loikin alakertaan. Äitini, Susan, oli jo keittiössä. Hän valmisteli kahvia. Lempijuomaani.

"Huomenta Samantha." Hän sanoi. 

"Huomenta äiti."

 Hänellä oli vaaleat hiukset, kuten minulla, mutta tummemmat. Vihreät silmät ja vanhan aikaiset mielipiteet.. Siinä oli minun äiti. Hän arvosti tasa-arvoa ja hänellä oli vahvat mielipiteet kaikesta. Kasvis syönnistä, eläin kokeista, lasten oikeuksista.... Kaikesta. Ja hän oli aina aina valmis urputtamaan niitä muille. Sinänsä se ei ollut outoa. Italiassa kaikkilla oli vahvoja mielipiteitä ja kaikki tuputtivat niitä kaikille. Mutta äidissäni oli jotakin outoa. Ehkä se oli se, ettei hän puhunut kovaan ääneen?

"Se alkoi taas." Sanoin. Äänestäni kuului kärsimättömyys ja tukahtuneisuus . Se varmaan herätti äidin huomion.

"Mikä? Ai kuukautiset? Vastahan ne oli".

Huokaisin. "Ei, vaan tämä".Sanoin ja kohotin käteni. Keskityin hanaan. Jos varovasti vetäisin kättäni, hana avautuisi ja vettä tulisi sieltä...

"Ai." Äiti sanoi yllättyneellä äänellä. "Tuo..." Hän taisi vihata minun vikaa aivoissani yhtä paljon kuin minä. (en pystynyt tuolloin ajattemaan, että olisin oikeasti sairas.)

"Noh," Äiti sanoi "Se varmasti menee pian ohi. Syöt vain kiltisti lääkkeesi..."

"Eikä mene!" Tiuskasin vastaan. Minun hermostutti jo tarpeeksi. TIESIN, että jotain tapahtuisi pian. Miksi äidin piti siis valehdella itselleen ja minulle? Se hermostuttaisi minua lisää. "Tiedät ihan hyvin, että tätä kestää uudenkuun aikaan asti. Pääsen tästä eroon kun alkaa uusi kuun kierto. Sitten se alkaa taas, kun nouseva kuu alkaa. Ja arvaa mitä muuta? Ne lääkkeet ovat huono juttu. Lääkärit eivät ole todistaneet sitä, että minulla olisi skitsofrenia. Mutta he eivät ole todistaneet että minulla ei olisi sitä. Tietyssä aikaa kuukaudessa näen mitä sattuu. Ja heidän - ja myös sinun- mielestä se tekee minusta sairaan! Skitsofreenikon! "

Äiti katsoi minuun tukahtuneesti. Hänellä tuntui olevan jotain vialla- vihreissä silmissä oli tuttu tietävä katse. Mutta tällä kertaa siinä oli tukahtuneisuutta, aivan kuin ei suostuisi ajattelemaan totuutta... Niin se tietysti oli. Kuka haluaisi skitsofreenikko-lapsen kun on kaksi täydellistä lasta...?

"Jutellaan myöhemmin. Minulla on kiire töihin." Äiti sanoi. Hän hörppäsi kahvia, laittoi eväät reppuun (äitini on lukion opettaja ja vihaa kouluruokaa) ja käveli ulko-ovelle. "Hei hei, kaikki" Hän huikkasi ja avasi jo oven. Samassa hän kuitenkin siirsi katseensa minuun. " Laitan ne mustat korkokengät, nilkkurit. Ei mustia, kämäsiä tennareita." Sitten hän lähti ja jätti minut yksin keittiöön.Tuhahdin.

Söin aamupalan ja vein astiat tiskikoneeseen. Tarkistin, että minulla oli kaikki kamat koulurepussa. Aivan kuten äiti sanoi, laitoin mustat nilkkurit jalkaani. Mutta, mustat tennarini tungin reppuuni.

-

Ensimmäisen törmäsin Joeyyn koulumatkallani. Joey on 17 (minä olen 16, mutta täytän pian 17) ja tosi ruskettunut. Hän on pitkä, ainakin 185 senttiä. Hänella on ruskeat silmät ja mustat, lyhyeksi leikatut hiukset.

"Mitäs Sam?" Hän kysyi. Joeylla on miellyttävä ääni. Hyvin...hmm... rauhallinen, mutta päättäväisen kuuloinen.

"Lopeta tuolla nimellä kutsuminen. Minä vihaan sitä nimeä!" Minun ääneni taas oli kamalan tyttömäinen.  Minulla oli sellainen ääni, jonka saattoi kuvitella yhteen vaaleiden hiusten ja purkan kanssa yhteen. Ja minulla oli molemmat...

Tönäsin Joeytä hellästi kyynervarteen ennen kuin otin siitä kiinni. "odotas hetki." Avasin repuni yhdella kädellä auki ja otin tennnarit esiin. Otin nilkkurit pois jaloista ja seisoin hetken sukkasillani asfaltilla. Laitoin tennarit jalkaan ja hymyilin vekkulimaisesti Joeylle.

"Oi voi, meidän pikku Samanthasta on tullut nuoriso-rikollinen."

"Pää kiinni!" Tiukasin lempeästi. "Joku voi kuulla."

"Onko sinulla tänään menoa?"

"Joo, olemme menossa Ashleyn kanssa juhliin." Juhlimme Ashleyn kanssa aika usein. Ja meille juhliminen ei tarkoittanut musiikkia ja tanssimista. Piti olla enemmän. PALJON enemmän.

"Käyttekö viinakaupan kautta?" Joey kysyi äkäisesti. Hän inhosi minun ja Ashleyn juhlimista. "Kai tiedät ettei alkoholijuomia myydä alaikäislle?"

"Kai tiedät, että jos en saa sitä mitä halua, otan sen väkisin?"

Olimme hetken hiljaa. Vaikka olimme Joeyn kanssa samalla aaltopituudella, muutamaa asiaa hän ei ymmärtänyt. Mutta hänen mielipiteensä eivät liikuttaneet minua. Otin sen minkä halusin.

Joey kaivoi jotakin taskustaan.

"Tupakkaa?" Hän kysyi hymyillen ja ojensi savukkeen.

Hymyilin.

                                                   ***

Koko koulupäivä oli... omituinen. Oloni oli kumman turta. Vatsassani velloi. Päätäni särki. Olin entistä kalpeampi. Joey oli koko päivän huolissaan. En silti halunnut lähteä kotiin. Viimeisellä tunnilla oli matematiikkaa, ja jos jäisin tunnilta pois, putoaisin kärryiltä.

Mutta pahin oli vasta edessä. 

Viimeiseksi meillä oli matematiikka. Luojan kiitos, koulu loppuisi kohta.

"Sam, "minua kutsuttiin Samiksi, vaikka vihasin sitä. "Oletko tehnyt jotain tukallesi? Se... Se on oranssi..."

Nielaisin. Otin hänen peilinsä ja hän oli oikeassa. Minun hiukseni... Oli oranssit. Oranssit. ORANSSIT.

Nielaisin kauhistuneesti. Mitä oli tapahtunut kauniille vaaleille hiuksille, jotka minulla oli vielä aamulla oli? Tarkistin sormillani hiuksiani. Ei, minulla ei ollut peruukkia.

Vieressäni istuva tyttö tuijotti minua yhä. Hän odotti vastausta. Minäkin odotin.

"Värjäsin."

Kun tunti loppui, lähdin heti luokasta. Ihmiset tuijottelivat hiuksiani. Olihan se outoa. Aamulla olin ollut blondi, ja nyt olin oranssi porkkana pää.En kuitenkaan mennyt suoraan kotiin.

Minun piti mennä auditorion läpi hakemassa vuorosanani. Tosin, en ole koskaan tykännyt auditorioon menemisestä yksin, se oli pimeä, autio ja kylmä. Täydellin paikka kauhu elokuvien kohtauksille.

Mutta, kun menin auditorion valtavan peilin ohi ja näin peilikuvani pelkoni muista unohtui.... Melkein kiljuin. Punaiset. Minulla oli punaiset hiukset. Sudin hätäisesti hiuksiani edes takaisin ja koetin hengitellä rauhallisesti. Aloin automaattisesti kaivaa repustani paperipussia. Minulla on paniikko häiriö, hyperventiloin tälläisissä tapauksissa ja pelkäsin sitä. Tosin, en koskaan kutsunut sitä paniikkihäiriöksi tai hyperventiloinniksi. Minulle se oli kaakao-puute, sillä ensimmäisen kohtauksen jälkeen olin juonut - kaakaota!

   Asetin pussin suulleni ja hengittelin syvään ja ulos. Tuijotin peilikuvaani samalla kun hengitykseni rauhoittui. Minulla oli siis punaiset hiukset. Ajatus siitä sai yritykseni rauhoittua menemään pieleen ja hengittäminen vaikeutui.

   Vihasin kaakao-puutetta. Sydämeni löi, pulssini meni sekaisin ja hiki nousi pintaan mutta, mutta pahinta oli ahdistus.

   Se oli kuin minulla ei olisi tarpeeksi tilaa, tai jokin puristi minua kasaan. Kuinka happi loppuisi hetkenä minä hyvänsä tai...

   Salin perältä kuului kolahdus. Se sai hengitykseni salpautumaan ja kaikki aistini valloilleen. Käännyin varovasti ympäri ja piilotin pussin, sillä vain äitini ja lähimmäiset ystäväni tiesivät kaakao-puutteestani.

   Auditorioon astui kolme miestä. Yksi heistä oli silmiin pistävän pitkä, ehkä jopa kaksi metriä. Keskimmäinen mies oli toisiksi pisin, ja sitten oli se kaikkein lyhyin.

   Tietysti minulla ei ollut mitään syytä pelätä heitä. He eivät vaikuttaneet vaarallisilt, mutta kun minun kehoni reagoi Kaakao-puutteeseen, olin hyvin haavoittuva.

"Voinko...auttaa...jotenkin...?" Minä kysyin hiljaa ja koetin hengitellä rauhassa. Miehet vilaksivat toisiaan merkitsevästi. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin.

"Minusta tämä ei ole hyvä idea..." Sanoi toisiksi pisin. "Hän on jo tarpeeksi hermostunut..."

"Se on nyt tai ei koskaan." Sanoi pisin mies. "Hän on valmis."

"Kuka on valmis?" Kysyin hiljaa. Hengitykseni oli epätasainen, mutta käsieni tärinä oli tasaista.

Kukaan ei vastannut minulle. Miehet katsoivat toisiaan, sitten minua. Pisin otti askeleen lähemmäs ja minä otin kauemmas. Samassa, kaikki sumeni.

 

Heräsin monta tuntia myöhemmin. Ensimmäinen asia, minkä havaitsin, oli jumalaton päänsärky. Toinen asia oli se, että olin auditoriossa. Hyvä niin, löytäisinhän ainekin kotiin. Huono niin, sillä koulun ovet olivat varmasti jo lukossa. Kolmas asia, oli se että makasin keskellä lavaa ja olin märkä. Paitani värit olivat muuttuneet oudon tummiksi ja haisinkin pahalle. Kun katsoin käsiäni huomasin yököttävän värin. Makasin keskellä verilammikkoa.

Nousin heti pois. Yritin pyyhkiä verisiä käsiäni housuihini, mutta siitä ei ollut kauheasti apua.

Katselin ympärilleni auditoriossa.Oli aivan hiljaista. Kolmeen ensimmäiseen penkkiriviin oli roiskunut runsaasti verta. Lamppujan oli putoillut maahan. Ja katossa oli suuri aukko, josta näki yläkerran kemian luokaan. Mitä helvettiä?

"Etsitkö jotakin?" Sanoi ääni takanani. Käännyin ympäri. Rintaani puristi.

Näin toisella puolella yhden niistä kolmesta miehestä. Hän oli se keskipitkä. Hengitykseni salpaantui kun tunnistin hänet.

"Joey." Sanoin. "Joey. JOEY. JOEY."

Hän hymyili ja levitti kätensä. Halusiko hän, että HALAISIN häntä?

"Mitä vittua Joey?" Ääneni murtuili ja hengitykseni katkoili. Helvetin kaakao-puute.

"Asiat eivät ole niin kuin luulet niiden olevan. On olemassa toinen ulottuvuus, toinen maailma, mistä sinulla ei ole hajuakaan." Joey sanoi rauhoittavasti. Hän ootti muutaman askeleen lähemmäs.

"Älä tule lähemmäs."Sanoin. Puristin käteni nyrkkiin. "Mene pois."

"Kaikki järjestyy." Hän sanoi ja jatkoi kävelemistä.

"Painu vittuun." Tiuskaisin.

Joeyn askeleet pysähtyivät. Hänen kasvoilleen nousi pelottava, vihainen ilme. 

"Mitä täällä on oikein tapahtunut?"

Ilme katosi hänen kasvoiltaan. "Tuli tappelu." Hän sanoi olkiaan kohauttaen. "Mutta se on nyt ohi. Tule. Mennään kahville. Jutellaan."

"Sori, Joey. Äitini odottaa minua. On parasta, että menen nyt." Otin varovaisia askeleita pois päin. Jokin hänessä pelotti minua.

"Ymmärsitkö mitä sanoin?" Hän kysyi ärtyneesti. "Sinä tulet mukaani. Muuta vaihtoehtoa ei ole."

"En tule." Sanoin.

"Ja mitä teet? Juokset." Nyökkäsin. Sillä sitä olin tekemässä. Tuijotimme hetken toisiamme. Voisin juosta kulisseihin. Tai voisin juosta yleisovesta käytevältä ja sieltä... Minne? Äkkiä sain ajatuksen.

"OK."Sanoin.

"OK? Sepä kävi helposti. Joey käveli luokseni. "Hyvä että olet kunnossa." Hymyilin ja vedin häntä turpaan.

"Mitä vittua...?" Hän kysyi, mutta en katsonut taakseni. Minun oli päästävä pois hänen luotaan. Minne? Vessaan, minulla oli vessa hätä. 

Juoksin auditoriosta suoraan toiseen kerrokseen. Toisessa kerroksessa oli vessat. Sinne siis.

Jälkeen päin ajatellen en olisi voinut paskempaa paikkaa valita. Kun Joey löytäisi minut, en voisi paeta. Joten miksi menin sinne? En tiedä.

Olin aina inhonnut tyttöjen vessaa. Se oli pieni, kopit olivat pieniä ja muutenkin rumia. Koppien seinät olivat pieniä. Sekä alhaalla, että ylhäällä oli yli puolimetriä tilaa. Eli kuka tahansa pystyi kurkkimaan kun asioit. Jes.

Juoksin takimmaiseen koppiin ja istahdin pöntönkannen päälle. Ja mitä tein? Ajattelin.

Missä vaiheessa olin pyörtynyt auditorioon? Keitä olivat ne kaksi muuta miestä ja missä he olivat nyt? Mite he halusivat? Mistä se kaikki veri? Miksi makasin lavalla? Mitä Joey halusi? Miksi pelkäsi häntä?

Kysymykset pyörivät mielessäni kerta toisensa jälkeen. Miten? Miksi? Milloin? Mutta suurimmaksi osaksi mietin Joeytä. Aamulla hän oli ollut täysin normaali. Hän oli nauranut, kohautellut olkiaan ja oli antanut minun luntata läksyt. Mikään hänen käytökseen ei viitannut auditorion tapahtumiin. Ja loppuenlopuksi... Mitä auditoriossa oli tapahtunut? Mistä olivat tulleet tappelunjäljet? Ja se veri? Ja miksi pelkäsin Joeytä? Olin tuntenut hänet aina. Miksi epäilin häntä? Miksi? Hetken aikaa horjuin valintojeni välillä. Jos menisin juttelemaan hänelle... Katsoisin minkälaisella tuulella hän oli... Voisimme mennä Baari Natalieen kahville...  Mitä jos hänellä olisikin jotakin tärkeää kerrottavaa... Jotakin jossa olisi järkeä? Mutta, kun kuulin hänen askeleensa käytevällä päätin pysyä vessassa. 

"Samantha?" Kuului Joeyn ääni käytevällä. Hän kuulosti rauhalliselta. "Tiedän, että sinua pelottaa... Olihan se pelottavaa. Kaikki se veri.. "Hänen äänensä oli koko ajan lähempänä. Tältä siis tuntuu olla takaa-ajettu. "Anna minun selittää. Voin kertoa sinulle kaiken. Minulla on vastaus kaikkeen mitä uskallat kysyä. Minä myös tiedän... Missä sinä olet."

Ehdin vetää henkeä, kun hän olikin jo läimäyttänyt oven auki. Hän oli siellä. Tyttöjen vessassa.Kanssani. En tiennyt mitä tehdä. Laitanko oven lukkoon jotta hän ei pääse sisään? Mutta samalla paljastan olin paikkani. Kuulin kuinka ensimmäisen kopin ovi avautui. Juu, lukkoon vain.

"Olet täällä... Etkö olekkin? Täällä jossain." Toinen koppi avautui... Kolmas koppi avautui... Koko ajan hän tuli lähemmäs ja lähemmäs.

Mutta yht'äkkiä kuului kova pamahdus ja pojan huutoa. Avasin lukon ja menin ulos.

Ja näin jotakin, mitä en koskaan unohtaisi.

 

Luku 2) Menetys

Vessan perällä oli mies. Tavallinen mies. Hän oli keskipitkä, tummaihoinen Italialaismies. Mutta hänen kätensä oli kiertynyt Joeyn kaulanympärille ja kädessään hänellä oli veitsi. 

"Yksi askel, niin viillän hänen kurkkunsa auki." Mies sanoi.

Nyökkäsin. Asia tuli selväksi. "Mitä haluat?"

Mies naurahti. Hänen naurunsa oli hiljainen ääni jota ei olisi tajunnut nauruksi jos hänen rintansa ei olisi värähdellyt.

"Sinulla ei ole mitään, mitä voisit tarjota minulle." Mies sanoi.

"Miksi sitten olet täällä?" Kysyin katsommatta Joeyyn. En kestänyt hänen ilmettään. Se tuska hänen silmissään oli jotakin, mitä en ollut aikaisemmin nähnyt. Niin...  Aitoa.

"Tämä pieni ystäväsi... Joey."Mies sanoi pehmeästi. Hän painoi veistä tiukemmin Joeyn ihoa vasten. Näin, kuinka veri ailkoi virrata. "Hän tappoi... Miten sen sanoisi. Ystäväni. Ja minun on tietenkin maksettava hinta siitä."

"Eli... Et tarvitse minua." Sanoin. "Saan mennä." Tein kaikkeni, jotta pääni pysyisi kylmänä. Sydämeni hakkasi kovempaa kuin koskaan. Rintaani puristi enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Hengitys ei kunnolla kulkenut keuhkoissani. Sisälläni ahdisti enemmän kuin sietokykyni kesti. Olin luhistumaisillani. Ja mikä minua luhistutti? Joey.

"Toki. Mutta, oletko varma, että haluat jättää Joeyn armoilleni? Ettet haluaisi taistella hänen hengestään?"

"En." Sana tuli niin vahvasti ja mies uskoi minua. Joey uskoi minua. Hän sulki silmänsä kuin tappelun hävinnyt.

"Voi mennä." Mies -vai pitäisikö sanoa murhaaja? sanoi ja astui pois oviaukon edestä.

Pum. Pum. Pum. Sanoi sydämeni. Katsoi ulos ovesta. Vapaus, vapaus vapaus! Kun astuisin ulos ovesta alkaisin  juosta -ja kovaa. Mutta alkaisiko Joey juosta? Ei. Hän ei juoksisi enää koskaan.

Kun astuin miehen vierellä ja kohtasin hänen katseensa, tein päätöksen. Kävelin ovesta ulos ja kun katsoin taakseni näin miehen selän ja kuulin kuinka hän sanoi Joeylle jotakin. Päätös oli jo tehty. Painoin käteni miehen selälle ja työnsin häntä raivolla. Mies kompuroi ja kääntyi luokseni. Hän piti yhä veistä Joeyn kaulalla ja Joey vuoti, paljon.

"Aiot siis taistella...?"

Äkkiä mieleeni tuli eräs TODELLA nolo juttu. Muistin, kuinka nuorena rakastin Nälkäpeliä. Siinä on kohtaus, jossa Cato, Peeta ja Katnis taistelevat. Peeta ja Cato ovat samanlaisessa asennossa kuin Joey ja mies olivat tuolloin. Peeta osoitti Caton kämmenselkää ja Katniss ampui sitä. Cato päästi irti ja Peeta juoksi pois. Vaistomaisesta hyökkäsin miestä pain ja purin hänen kämmenselkää.

Kuului kivunhuuto ja näin kuinka mies päästi irti. Joey astui äkkiä luokseni ja painoi kätensä kaulalleen.

"Tule." Hän sanoi ja otti kädestäni kiinni. Seurasin häntä -  luotin häneen. Hän johdatti minut miehen ohi vessan perälle, ikkunan luo. Mies katseli hampaitteni jälkiä kämmenselässään. Yök.

"Meidän täytyy hypätä." Joey sanoi ja yskäisi. Verta lensi ikkunaan.

"Tämä on liian korkealla..."

"Ei ole aikaa tähän, "Hän sanoi ja varoittamatta enempää, hyppäsimme.

Hetken aikaa se tuntui mahtavalta. Ilma kulki ohitseni nopeammin kuin tajusin. Pienenpääkin pienemmän hetken aikaa nautin - kunnes tajusin, että oikeasti putosin. Minä putosin, putosin toisesta kerroksesta. Kun se iski tajuntaani, en enää nauttinut vaan kiljuin. Ja lopetin sen heti, kun tunsin asfaltin jalkojeni alla. 

Hengittelin hetken aikaa. Olin juuri hyökännyt miehen kimppuu. Miehellä oli veitsi, jolla hän oli aikeissa tappaa Joeyn. Minä, MINÄ pelastin hänet. Ja sitten hyppäsimmekin jo. Ja, siinä minä seisoin, täysin ehjänä ja turvassa.

"Joey..."Sanoin, mutta lopetin, kun huomasin hänen ilmeensä. Hän oli kalpea, kuin lumi. Hänen huulensa olivat sinertävät. Ja hänen silmiensä kaunis ruskea väri oli poissa, ja tilalle oli tullut pikimusta väri. Otin askeleen kauemmas.

"Samantha."Hän sanoi painokkaasti. "Nyt teet niin kuin sanon, okei?"

Nyökkäsin. Luotin häneen. En tiedä miksi, mutta luotin häneen. Aivan kuin olin luottanut monta vuotta aikaisemminkin.

"Meidän on mentävä..." Hän sanoi - ja lopetti. Hän nosti katseensä ylös ja näin kuinka hänen ennestään kalpea iho kalpeni vieläkin vaaleammaksi. Katsoin ylös ja näin saman kuin hän. Se mies oli hyppäämässä. Vilkaisin Joeyyn. Hän katsoi minua ja nyökäytti päätään metsän suuntaan ja alkoi juosta. Ja minähän seurasin.

Olin aina pitänyt juoksemisesta. Pidin siitä, miten jalkani osuivat maanpintaan ja antoivat minulle lisää vauhtia. Rakastin sitä, miten kaikki liikkui ympärilläni nopeasti. Mutta eniten rakastin sitä, kun pulssini nousi. Rakastin, kun sydämeni löi ja kovaa. Ja miksi rakastin sitä? Minua ei ahdistanut.

Juoksimme syvälle metsään. Väistelimme puita, hypimme kivien ja kantojen ohi. Yritimme eksyttää miestä. Harhauttelimme häntä, mutta hän pysyi koko ajan kannoilla. Olimme takaa-ajettuja. Normaalisti olisin ollut hermoromahduksen partaalla. Mutta, jokin Joeyssa piti minut rauhallisena. Lopulta, emme enää nähneet miestä.

Koko matkan ajan, Joey vuoti enemmän ja enemmän. Muistan kuinka jossakin vaiheessa kysyin, pitäisiköhän soittaa apua. Joey kielsi.

En tiedä kuinka pitkän matkan juoksimme. Veikkaan, että noin kilometrin. Kun me viimeinkin pysähdyimme, Joey kaatusi maahan. Hän hengitteli rauhallisesti ja katseli tiukasti ylös puihin. 

"Noniin." Sanoin. "Soitan ambulanssin." Olin jo kaivamassa puhelintani, mutta Joey nappasi kädestäni kiinni.

"Se on turhaa. He eivät koskaan tule ajoissa. Ja minut tutkittaisiin. He saisivat tietää mikä olen."

Hetken aikaa olin hiljaa. Hän teki kuolemaa.Hän teki hiljaista ja kivuliasta kuolemaa. Noin kymmenen minuuttia, ja hän olisi poissa. Hänen viimeinen toive oli, etten soittaisi ambulanssia. Tuijotin häntä hetken. Hän oli niin... Viaton. Joeytä oli hankala vihata. Hän oli liian vilpitön. Liian ihana.

Nostin varovasti hänen päänsä reisilleni. Kaulasta pulppusi verta. Joko, hän kuolisi verenhukkaan, tai hän tukehtuisi omaan vereensä. Nostin päätä vielä ylemmäs, jottei hän vaan tukehtuisi.

"Joey..." Olin sanomassa, mutta hän hiljensi minut pudistelemassa päätään.

"Kuuntele."Hän sanoi. "Mikään, tässä maailmassa, ei ole niin kuin luulet sen olevan. Ihmiset, eivät ole maailman ainoat asukkaat. Täällä on kaikkea. Vampyyreitä. Ihmissusia. Demoneita. Seireenejä. Maailma on täynnä hyvää ja pahaa. Ja sitten on sinun ja minun kaltaisia olentoja. Me, olemme demoneita." Nielaisin. Hän oli kuolemaisillaan, ja hän puhui tälläisiä. Hänen oli pakko olla tosissaan. "Ihmiset kutsuvat meitä noidiksi ja velhoiksi jotta me..." hän sanoi, mutta keskeytti koska hän alkoi yskiä hemmetisti. Verta roiskui kasvoilleni. 

"En halua, että käytät elämäsi viimeiset hetket tähän." Sanoin. "Mitä teen täällä ilman sinua?" Kysyin. En ole varma, mitä tarkoitin kysymykselläni. Joeyllä oli siitä selvästi oma tarkoitus.

"Minun oli tarkoitus saada sinut meille tehtyyn kouluun. Sinun täytyy mennä sinne yksin. Mene Orvietoon ja etsi mies nimeltä J.J George. Hän vie sinut koululle. Kerro hänelle, että en voinut auttaa sinua, sillä kuolin."

Joey hymyili. Hänen ennen niin valkeat hampaat olivat veriset. Minua kuvotti. Toinen teki kuolemaa ja vieläpä vitsaili siitä! Kyyneleet alkoivat virrata. 

"Soitan poliisille..."

"Se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten."

"En halua menettää sinua." Sanoin hiljaa. Kyyneleeni tippuivat hänen poskilleen. "Mitä olen ilman sinua? Kuka hakee minut putkasta? Kuka maksaa kahvini kun unohdan rahani kotiin? Kuka katsoo kanssani kauhuelokuvia?"

"Rakastan sinua, Samantha." Joey sanoi. Hänen hengityksensä alkoi harpeentua. Ei, ei, ei ei ei ei ei....

"Rakastan sinua. Rakastan sinua niin paljon. Anteeksi kaikesta mitä olen tehnyt sinulle. Joey, anteeksi." Aloin itkeä hillittömästi. Yritin varovaisesti silitellä, hänen kaulaansa. Joey, Joey, Joye. Minun Joey.

"Pelastit henkeni." Hän sanoi ja hymyili varovaisesti.

"Annan sinun kuolla."

"Luotan sinuun."

"Rakastan sinua." Sanoin. 

Ja niin, hiljalleen hänen hengityksensä alkoi hidastua. Hän hegitti niin hiljaa, että ainut asia, mikä kertoi hänen hengityksestään, oli rinnan liike. Suutelin häntä huulille.

Hän hymyili. 

"Joey?" Sanoin. Ei mitään. "Joey? Joey!" Hänen rintansa ei liikkunut. Painoin hädissäni sormiani hänen kaulalleen, etsien pulssia. Ei pulssia. Paniikki alkoi levitä kehooni. En tuntenut Joeyn pulssia, mutta omani tunsin - liiankin hyvin.

"JOEY!" 

Työnsin hänen päänsä pois. Aloin muistella miten ihmisiä elvytetään. 

Asetin suuni hänen suulleen ja suljin hänen nenänsä kiinni. Tiesin, että elvyttäminen oli turhaa. Tein sen silti. Puhalsin hänen suuhunsa, uudelleen ja uudelleen. Painoin käsilläni hänen rintaansa. Tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Pikku hiljaa aloin väsyä niin, etten enää jaksanut muuta kuin itkeä. Lysähdin hänen viereensä ja kiersin käteni hänen ympärilleen... Silitin hänen kuolleita kasvojaan.

Hän oli kuollut. KuollutKUOLLUT. Poissa, koko loppu elämäkseni. En enää koskaan, näkisi hänen hymyilevän. En enää koskaan kuulisi hänen ääntään. 

"Joey..." Sanoin. "Joey..." 

Rintaani ahdisti. Keuhkojani puristi. Vatsassani kiersi inhottavasti ja päässäni oli sumea pilvi. Maailma pyöri silmieni edessä. Kyyneleideni välistä pystyin yhä kuiskailemaan hänen nimeään.

Makasin hänen vierellään, kunnes pimeys nieleaisi minut.

3) Pimeys

 

Pyörtyily ei ollut minulle uutta. Olin tottunut siihen, se tuntui tutulta ja turvalliselta.  Pyörryin ensimmäisen kerran ensimmäisen luokan jouluesityksessä. Kaikki tuijottivat minua ja minä vain.. Pyörryin. En koskaan tiedostanut mitä ympärilläni tapahtui, ja se oli minusta jotenkin ihanaa. Sain olla rauhassa. Ei paniikkia, ei kyyneleitä, ei ahdistusta. Mutta, ei myöskään iloa tai naurua. Vain rauhaa.

Tällä kertaa tiedostin kaiken. Tiedostin, kuinka askeleet tulivat kaukaa minua kohti. Juoksuaskeleet. Ja sitten kirkaisu. Nuoren tytön kirkaisu.

"JOEY!" Hän huusi. Kuulin kuinka hän ja monet muut juoksivat meidän luokse. " Voi HELVETTI. Joey? Joey?"

"Kuka tuo tyttö on?" Kysyi matala ääninen mies.

"Varmaan se tappoi Joeyn?" Joku toinen sanoi. Tyttö tämäkin, tai enemmänkin nainen.

"Jep, millä? Kynsillään?" Sanoi matala ääninen mies.

"Onko tuo se tyttö jota Joeyn piti kaitsia?" Sanoi nuori tyttö.

"Ai niin kuin lammasta?" Sanoi nuoren kuuloinen mies. Hänen äänensä oli hämmentynyttä jokellusta. "Joey?"

"Joey on kuollut." Sanoi matala ääninen mies. "Hölmökin huomaa sen. Lähdetään.

"Entä tämä tyttö?" Nuoren kuuloinen tyttö kysyin. Mitä teemme hänelle?"

Kuuntelin jännittyneenä. Niin. Mitä minulle tehtäisiin. Jos he lähtevät, mitä helvettiä teen Joeyn ruumiille. Pelkkä ajatuskin sai henkeni salpautumaan. Minun pitäisi hankkitua siitä eroon. Minun pitäisi tuhota se. Minun pitäisi avata hänen vatsansa ja tunkea kiviä sinne ja heittää jokeen. Tai polttaa koko Joey. Minun pitäisi hankkiutua Joeystä eroon. En voinut ajatella häntä kuolleena ruumiina.

"Jätetään tähän." Sanoi matala ääninen mies. Heidän askeleensa alkoivat pikku hiljaa kaikkota.

Kun en enää kuullut mitään, avasin silmäni ja näin Joeyn. Hän makasi vierelläni silmät kiinni. Hän oli niin kaunis. Hän oli kylläkin kalpea. Verinen. Ja likainen. Mutta hän oli niin... rauhallinen. Viaton. Nousin polvilleni ja kiersin käteni ympärrilleni. Vasta nyt huomasin miten kylmä oli. Metsä oli ihan pimeä, oli siis yö. Tuuli navakasti ja en edes nähnyt kunnolla. Ja missäköhän päin oli? Olikohan äiti huolissani minusta? Ei. Ei varmaankaan. Ajatus sai minut surulliseksi. Aloin nyyhkyttää. 

Kylmyys kuitenkin sai minut lopettamaan. Joeyllä oli päällään lämpimän näköinen huppari. Aloin varovasti riisua sitä. Vatsassani kiersi, aina kun ajattelin mitä tein.

Kuolleen ystäväni huppari. KUOLLEEN. RUUMIIN. 

Samassa vahvat kädet tarttuivat minua olkapäistä.

"Mitä...?"

"LOPETA siihen paikkaan." Matala ääninen mies huusi. Katsoin ympärilleni. Edessäni seisoi kaksi tyttöä, molemmilla oli kiväärit kädessä, joilla he osoittivat minua. Minun takanani seisoin mies ja hänen kätensä olivbat olkapäilläni. Paniikki virtasi yhtenä aaltona kehooni ja yritin nousta ylös. Takanani oleva mies kuitenkin painoi selkääni jotakin ja valtava sähköinen aalto kulki lävitseni. Kiljaisin. Hän antoi minulle sähköiskun. SÄHKÖISKUN.

Mies siirsi kätensä oliltani ja vetäisi käteni yhteen selkäni taakse.

Hengittelin syvään ja rauhallisesti. Tämä, oli elämäni kamalin päivä.

"Mikä on nimesi?" Kysyi matala ääninen mies ja kävi eteeni seisomaan. Luoja. Hän oli pitkä, todella pitkä. Varmasti yli kaksi metriä. "Minun nimeni on Tom."

En vastannut mitään. Tuijotin kahta naista, jotka osoittivat minua kivääreillä.

"April." Nuorenmpi tyttö sanoi ja hymyili. Hänellä oli pyöreät kasvot ja vaalea kiharainen hiuspöheikkö. Hän ei varmaankaan harjannut hiuksiaan kovinkaan usein.

"Elizabeth." Toinen nainen sanoi. Hänellä oli syvänpunaiset hiukset ja vihreät silmät. Tuollaiset hiukset minullakin oli, kun viimeksi katsoin peileen.

"Roman." Sanoi takanani oleva mies. 

Kun en vieläkään sanonut mitään, Tom nyökkäsin ja Roman antoi minulle -taas- uuden sähköiskun. Kiljaisin kivun takia. Sydämeni pulssi nousi, samalla tavalla kuin juoksin. 

Tom kyykistyi eteeni. Vain Joey oli välissämme.

"Jos teet niin kuin sanomme, mitään pahaa ei tapahdu." Ikään kuin sanojensa vahvistukseksi Elizabeth päästi valmisti aseensa laukaus tilaan. Nielaisin.

"Samantha."

Tom nyökkäsi. "Sukunimi."

"Äiti on kieltänyt kertomasta sitä vieraille."

Elizabeth laukaisi aseellaan ilmaan ja Roman antoi sähkövirran kulkea kehooni.

"Spaventoso, Spaventoso, SPAVENTOSO!"Huusin. Hengittelin paniikissa katkonaisesti. Ahdistus rinnassani nousi rintaan. En saanut henkeä.

"Mitä tapahtui?" April kysyi. "Mitä Joeylle kävi?"

En halunut puhua heistä kenelleekkään. Hetkan aikaa olin hiljaa ja kun oli kulunut Tomin mielestä tarpeeksi, hän nyökkäsi Romanille joka painoi taas jotakin selkääni.

"Lopeta!" Huusin, ennen kuin hän ehti tehdä mitään."Olin auditoriossa."Aloitin. Minua puistatti jo valmiiksi."Joey tuli sinne kahden pitkän miehen kanssa. He juttelelivat outoja. Pyörryin." Kuulin kuinka Roman nauharhti takanani. "Heräsin lavalla, keskellä verilammikkoa. Koko auditorio oli kuin tappelun jäljiltä. Joey oli siellä. Hän oli hyvin... Uhkaava. Minua pelotti, joten juoksin vessaan. Joey löysi minut ja niin myös joku muukin. Vessaan tuli nimittäin mies, joka piti veistä Joeyn kurkulla. Tämä oli aikeissa tappaa Joeyn, kostoksi. Estin sen, mutta mies viilsi... Joeyta. "Kyyneleet valuivat poskilleni. "Hyppäsimme ikkunasta ulos ja juoksimme metsään... Ja sitten.. Joey... Joey ei enää vastannut... Minulle." Hetken aikaa oli hiljaista. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tuijotin Joeyn kuollutta ruumista.

"Mitä minä nyt teen?" Kysyin. "Mitä teen... Joeylle? Paljon kello on?"

"Viisitoista minuuttia yli yksi - yöllä."

"Minun täytyy mennä äidin luo." Sanoin ja aloin nousta ylös. "Päästä irti." Sanoin  Romanille. " Oikeasti. Äiti on varmasti todella huolissaan. Minun on PÄÄSTÄVÄ kotiin. Ja, minulla on kova nälkä." 

"Roman?" Tom kysyi...

"Ei". Kiljaisin ja yritin riehtaista käteni irti. Samassa sähköaalto kulki lävitseni. Pimeys nielaisi  minut. Taas.

******

"Haloo...?" Sanoi tutun kuuloinen ääni. "Haloo..."

Avasin varovasti silmäni kirkkauteen. Makasin pehmeällä alustalla (sängyssä?) ja vieressäni istui April. En siis ollut enää metsässä.

"Haloo?" April kysyi ja tuijotti minua.

"Mitä?" Kysyin uneliassti. "Mitäh?"

Katsoin ympärilleni. Makasin siis sängyllä. Oikealla puolella oli pieni pöytä, jossa oli kaunis ruusukimppu. Olimme Aprilin kanssa pienessä tilassa, joka oli ympyröity lattiaan asti ulottuvilla valkoisilla verhoilla.

"Missä olen?" Kysyin ja nousin istumaan. Auts. Aust. Auts. Selkääni sattui.

"Olet sairaalassa." April sanoi. "Sattuuko?" 

Nyökkäsin. "Selkääni." Nyt oli Aprilin vuoro nyökätä.

"Sinulla on todella syvä puukon isku päässäsi." Silmäni laajentuivat ja käteni kosketti päätäni. Päässäni oli iso valkoinen side joka oli märkä. Märkä omasta verestäni. "Ja, kun hyppäsitte Joeyn kanssa toisesta kerroksesta, se täräytti selkärankaasi jonkin verran. Muuten olet terve kuin pukki."

"Ahaa." Sanoin.

Samassa alkoi kuulua hirveästi meteliä. April huokaisi. "Pojat. "Hän sanoi ja nousi. "Tulen kohta takaisin."

Hän lähti huoneesta ja verhot heilahtivat. Nousin ylös. Nappasin Joeyn hupparin ja puhelimeni, ne olivat nojatuolissa jossa April oli istunut. Raotin verhoa. Päädyin isolle, vaalealle käytevälle. Käytevä johti sekä oikealle, että vasemmalle. April oli mennyt oikealle joten minä menisin vasemmalle. Kuljin hetken aikaa käytevää eteenpäin, kunnes törmäsin johonkin isoon juttuun. Ihmiseen.

Edessäni seisoi poika, varmaankin kahdeksantoista vuotias. Hän oli todella pitkä ja hänellä oli vaalea iho ja suuret, hämäävät vihreät silmät. Hänen hiuksensa olivat tummat.

"Minne matka?" Tunnistin äänen. 

"Roman?" Kysyin. Hän nyökkäsi ivallisesti. Olin astumassa hänen ohitseen, mutta hän siirtyi eteeni.

"Kysyin, että minne matka?"

"Täytyy löytää April." Sanoin äkkiä.

"Väärä suunta." Hän sanoi ja hymyili ivallisesti. "Tule minä saatan sinut." Hän otti tiukasti käsivarrestani kiinni, ja alkoi raahata minua toiseen suunta. Potkaisin häntä nilkaan. Hän hymyili. Kumarruin, ja purin hänen sormiaan niin kovasti, että veri maistui suussani.

Roman päästi minusta irti (jee!) ja potkaisin häntä suoraan miesten arkaan paikkaan. ja sitten aloin juosta.

Juoksin käytevältä toiselle, huoneesta huoneeseen, tietämäät lainkaan, minne olin menossa. Juoksin monta minuuttia, enkä päätynyt minnekkään turvalliseen paikkaan. Ei vessoja. Ei siivoukomeroita. Ei edes muita ihmisiä. Lopulta avasin pienen valkoisen oven ja kirkaisin. Seisoin lattian reunalla. Yksikin askel eteenpäin, niin putoaisin yli sata metriä. Missä helvetissä olin? Jonkin laisessa kartanossa. Ei hyvä. Tosin, ainekin kartanosta oli kauniit näkymät ulos. Upea lehtimetsä oli edessäni ja näin, kuinka pieni joki kulki metsän keskellä. Taivas oli sininen, vain muutama kaunis pilvi oli taivalla. Metsä oli lumoava. Huokaisin ihastuksesta. 

"Sainpas!" Kuului takanani.

Käännyin ympäri ja kohtasin Aprilin pettyneen katseen. Hänen takanaan seisoi Roman, Tom ja Elizabeth.

"Annoin sinulle yksinkertaiset ohjeet." Elizabeth sanoi Aprilille. "Eikö mikään onnistu sinulta?"

"En minä karannut, jos sitä tarkoitit." Sanoin äkkiä. Otin kasvoilleni niin viattoman ilmeen kuin vain pystyin. "Selkään sattui. Todella paljon."

"Jep." April sanoi." Hän valitti siitä koko ajan. Oikea itkupilli."

Tom naurahti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin minkäänlaista iloa hänen kasvoillaan. Kun hän hymyili, hän ei näyttänyt niin... Vittuuntuneelta. 

"Tule, Samantha." Tom sanoi. Hän heilautti kättään ja hymyili." Näytetään hänelle Tietäjän huone." Muut nyökkäilivät innokkaasti. Hymyilin itsekkin, ihan vain sen takia, etteivät he huomaisi sisäistä hermoromahdustanu.

*****

Kuljimme sairaalassa huoneesta huoneeseen, käytevästä käytevään. Sairaala oli kerroksessa 13 ja sairaala oli todella iso. Se oli täynnä sokkeloisia käytäviä ja kaikki alla oli samanlaista. Valkoinen lattia. Valkoinen katto. Valkoiset ovet. Valkoiset seinät. KAIKKI oli valkoista. Missään ei ollut tauluja, esitteitä, lehtiä... Ei mitään. Välillä joku osoitti jotakin ovea ja sanoi "Tuo on potilashuone" tai "Tuossa leikkaussali..." Mutta kaikki meni ohi korvieni.

"Eikö täällä mikään ole... Normaalia?"

Sain neljä utealista silmäparia. Hienoa.

"Siis... Missäkään ovessa ei lue mitä se sisältää. Olisi paljon kätevämpää jos olisi.. En tiedä. Reittiohjeet? Huoneiden numerointi?  Entä jos joku keskeyttää vaikkapa leikkauksen?"

"Se ei ole mahdollista." Tom sanoi.

"No, mistä sitten tunnistatatte oikean huoneen?"

"Haju-aistin avulla." Roman sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä asia.

Katsoin häntä kysyvänä. Ja vastaukseksi sain sielmien muljautuksen.

"No?" Kysyin. "Miten niin, haju-aistin avulla? Mitä tarkoitat?"

"Demoneilla on paremmat aistit kuin ihmisillä."

"Okei." Sanoin.

Roman katsoi minua myötätuntoisesti. "Olemme kaikki tulleet tänne samalla tavalla kuin sinä. Emme ole ymmärtäneet mitään mitä meille on selitetty. Olemme ikävöineet perheitämme, halusimme olla tavallisia ihmisiä... Sitten siihen vain tottuu. Tähän paikkaan. Muutaman viikon päästä olet kuin kotonasi."

"Mitä?" Kysyin." Minä tavallaan... Kuvittelin... ettäpääsisinjotänäänkotiin?"

"Ei." Elizabeth sanoi yksikantaisesti. Tom heitti häneen varoittavan katseen.

"Ja... Miksi ei?" Minä kysyin. Tunsin itseni lapseksi, joka halusi jäätelöä, mutta vanhemmat eivät antaneet, sillä oli ruoka-aika.

"Annetaan tietäjän selittää." Tom sanoi.

"Ei." Roman sanoi ja pysähtyi. Hän kääntyi minuun päin ja ahdisti minut seinäänpäin. Hän tuli lähelle, liian lähelle. "

"Roman, älä..." April sanoi. Roman hiljensi hänet käden heilautuksella. Roman pani kätensä pääni molemmin puolin ja hän tuli niin lähelle, että pystyin haistamaan vasta poltetun tupakan hänen hengityksestään.

"Aika puhkaista kuplasi, Antha." Joeyn käyttämä lempinimi sai sydämeni lyömään. Joey... "Maailma ei ole sellainen kuin kuvittelet on monia..."

"Joo." Sanoi nopeasti. "Joey kertoi. Tuttu juttu. Noitia. Velhoja. Vampyyreitä. Tiedän." kohautin olkiani ja laitoin käteni Joeyn takintaskuihin.

"Paljonko Joey kertoi?" Elizabeth kysyi?

"Ei paljoa. Faktat. En kuitenkaan usko niihin. Enkä halua olla täällä."

"Sitten et ymmärrä mitään." Roman sanoi. "Sillä, jos ymmärtäisit, tietäisit miksi olet täällä."

"Eli olen mielestäsi typerä?" Kysyin.

"Ei."Roman sanoi. "Olet tyhmä. Et tajua mitä olet tekemässä. Ja, et edes anna kenenkään selittää."

"En halua selityksiäsi." Pyyhkäisin nopeasti sormellani nenääni. Virheliike. Se kiinnitti Romanin huomion.

"Käytätkö huumeita?" Hän kysyi hymyillen.

"En." Valehtelin. Ja Roman huomasi sen.

"Mitä käytät?" Hän kysyi innostuneesti. Hän hymyili niin, että hänen silmänsä loistivat.

En hetkeen aikaan vastannut mitään. Tuijotin vain Romanin silmiä. Niissä oli jokin todella kaunis vihreän sävy. Jokin todella upea. En ollut nähnyt tuollaisia silmiä.

"Kannabista." Tuli suustani. Voi helvetti. Tuollaisia asioita ei sanota vieraille. Innostus Romanin silmissä sai sanat kuitenkin suustani. "Lsd, kokaiini ja Diapam. Riippuu siitä, mitä kenelläkin on."

Roman nyökkäsi. "Huomenna on yhdet juhlat."

"ROMAN!" Elizabeth huudahti." Et varmana vie häntä minnekkään."

Roman hymyili Elizabethille. "Kuulit mitä hän sanoi. Hän on enemmän minun kuin sinun kaltaisesi. Mitä sanot Samantha? Siellä on paljon porukkaa. He ovat.. Meidän kaltaisia. Viihtyisit varmasti."

Nyökkäsin. Juhlat olivat aina juhlat, olin missä tahansa. Ja, saataisin keksiä miten pääsisin pois täältä.

"Tom," Sanoin. "Se Tietäjä? Kuinka pitkä matka sinne on?"

"Meidän täytyy kulkea vielä 50 kerrosta alaspäin." Tom sanoi. Näytin hänelle kieltä, sillä se oli vitsi"Ihan oikeasti. Mutta menemme hissillä."

*****

Hissi ei ollut onneksi kaukana. Jalkoihini sattui hypyn jäljiltä, ja loin vain kiitollinen, että minun ei tarvinnut kävellä 50 kerrosta alaspäin. Sen sijaan minun piti vai

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jatkuu....

©2018 Dream on - suntuubi.com