Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Alkusanat:

 

Selenian näkökulma:

Minä olin aina halunnut enemmän. Mikään ei koskaan riittänyt minulle sillä uskoin parempaan. Halusin aina kurottaa korkeammalle, mutten voinut. Se minne halusin kurottaa oli ulkomaailma, mutta se oli kielletty minulta. Halusin niin nähdä millaista oli ulkona. Mutten koskaan saanut tilaisuutta.

Anja antoi minulle sen tilaisuuden. Anja näytti millaista muualla oli. Ja siitä asti minä olen kurottanut korkeammalle. Olen saanut enemmän, enemmän kuin olisin ansainnut.

Mutta se ei ollut ilmaista.

Tein matkalla paljon virheitä, joiden kuuluisi vahvistaa. Vahvistiko? Ehkä. Mutta se matka oli elämäni paras asia. Paras juttu, mitä minulle oli tapahtunut. Joka muisto on minulle sielun arvoinen. Vaikka osa muistoista koskisikin.

 

 

 

 

Anjan näkökulma:

En koskaan miettinyt mistä tulin tai kuka olin. Olin vain mennyt muiden mukana, tehnyt niinkuin minulle oli opetettu, en siten, mikä mielestäni oli oikein.

Minäni oli tyhjä.

Mutta sen päivän jälkeen mikään ei ollut kuin ennen.

Hyvä on, Selenian ansiosta menetin paikkani metsästäjissä ja sain niin ihmisten kuin jumalienkin vihat päälleni, mutta toisaalta hänen ansiostaan löysin itseni ja syyn sille, miksi synnyin tähän maailmaan.

Minun tieni oli pelottava, sekä iloinen että surullinen, ja ehkä jossain määrin kaunis, mutta minä en päätä puolestasi sitä, millainen tarinani mielestäsi oli. Mutta pidit tai et, kerron tarinani joka tapauksessa.

Enkä tee sitä yksin.

 

 

Luku 1.. Kohtaaminen

Selenian näkökulma:

"Mikä tuo on?"

Havahduin kirjastani. En ollut yksin. Käännyin sisareeni Lottaan päin.

"Mistä sinä siihen tupsahdit?" kysyin tarpeettoman vihaisesti. Vihasin sitä kuinka minut keskeytettiin kun luin. Vihasin oikeastaan kaikkea. Vihasin asioita joita ei pitäisi vihata kuten ruohikon hidasta palamista tai sitä kun kadotin mustan hattuni. Vihaani ei hallinnut mikää ja usein sisarukseni sanoivatkin, että vihasin tarpeettoman paljon jopa Haadeksen tyttäreksi. Vihasin suurinta osaa sisaruksistani...

"Olen ollut tässä noin... Puoli tuntia? Sinä et huomannut mitään!" Hän pilkkasi. Lotta tuijotti minua veikeästi, hän tiesi että ärsytti minua. Tiedän, että häntä usein pelotti olla minun seurassani vaikka (ihme ja kumma) rakastin häntä kovasti. Pelon hänessä näki kun hänen katseensa käväisi aina lähimmässä ovessa. Mutta on olemassa asioita joita en vihaa. Ja kun teen niitä, maiilma katoaa....Enkä minä voi itselleni mitään: Rakastan lukemista. Menetän silloin ajantajuni ja unohdan kaiken. Se on ihana tunne. Päästä pakoon maailmaa... Niin, päästä pakoon mailmaa jota vihaan.

"Sinä olet ihan hullu" Lotta sanoi ja kiipesi syliini ja otti kirjani käsiinsä. "Mitä tuossa lukee?"

Kurkkaisin hänen olkansa yli. Olin lukemassa Twilight - houkutusta sitä kohtaa kun Edward ja Bella olivat ensi kertaa niityllä. Osasin sen sanasta sanaa. "Siinä lukee näin: " Sanoin ja madalsin äänensävyäni. "'Bella, minun on kerrottava. Kyllä minä juon ihmisverta. Sellaisten ihmisten verta joiden nimi on Lotta ja he ovat ilkeitä!'" Minä 'luin' ja annoin suukon Lotan päälle. Lotta nauroi ja työnsi minua leikkisästi pois päin.

   Lotta on viisi. Hän on Haadesin lapsi kuten minäkin. Hän ei osaa vielä lukea saatikka kirjoittaa. Hän osaa kirjoittaa minun nimeni, muttei omaansa. Lotan mielestä minä olen maailman upein, ihanin ja kiltein puolijumala jonka hän tiesi. Minusta se oli omituista. Nimittäin minä olin katkera, vihainen ja ärtynyt. Vihasin. Kaikkea. Paitsi Lottaa, Isääni ja muutamaa puolijumalaa.

"Selenia", minä siis," Älä kiusaa Lottaa."

Ääni oli isäni. Ilmiselvästi. Kellään ei ollut yhtä  viekasta ja miellyttävää ääntä. Paitsi Lotan mielestä minun ääneni oli ihanempi. Lotan mielestä minussa oli kaikkea ihanaa...

"En tietenkään ", sanoin, "Oletko kullut mitään Ashleystä?"

Ashley on puolijumala kuten minä. Hän asuu Olympoksella toisin kuin me Haadesin lapset. Ashley on sinisilmäinen ja blondi. Henkisesti ja fyysisesti. Hän ei oikein tajua mitään. Mutta minä pidän hänestä. Hän on ainut puolijumala joka hyväksyy minut, Haadesin ja muut sisareni. Myös Isäni ja sisareni pitää hänestä.

"Voi tyttö parka." Isä sanoi päätään pudistellen. "Ongelmissa taas."

Missäs muuallakaan? Ashley vihaa sääntöjä, mutta ei juurikaan mitään muuta.

Samassa kuulimme sen. Pitkän huudon joka tuli Olympokselta. Sen huusi Poseidon, Ashleyn isä.

"Aaassshhhllleeeyyy!!!"

Nyt sinä tietysti ihmettelet miten minä kuulin sen. Me asuimme paan pinalla, he korkealla vuoristossa. Mutta puolijumalilla on paremmat aistit. Ja minä kuulen hyvin, välillä vähän liiankin hyvin. Poseidon huusi aika usein Ashleylle. Aina kun niin tapahtui Zeus iski samalan  Kreikkaan jottei kuolevaiset kuulisi päivittäin 'Ashley' huutoja. Minusta Ashley on aika veikeä tapaus. Aina pulassa, mutta aina niin iloinen.

"Isä", Lotta sanoi, "Mitä teet täällä?"

"Olen tullut ilmoittamaan, että arvoisat Metsästäjät ovat pian tulossa kyläilemään. He lupasivat ilmoitella Olympoksen asioista." Isä sanoi ja kavahti hiukan. minusta tuntui, ettei häntä juuri kiinnostanut Olympoksen asiat saatikka mikään muukaan.

En erityisetsi pitännyt Metsästäjistä. Isäni arvosti heitä. Hän halusi, että minustakin tulisi sellainen. Ei käy, ei todellakaan. He ovat liian... Siveitä...?

 

Anjan näkökulma:

"Anja?" Zefret sanoi. Avasin silmäni ja näin metsän ympärilläni. Luonnon rikkoi vain muutama teltta sekä tietenkin me metsästäjät. Artemis ei rikkonut. Hän kuului. Hän on jumala.

"Niin?" huomasin sanoneeni. "Lady Artemiksella on asiaa", Zefret sanoi ja häipyi. Sellainen hän on. Tulee, sanoo asiansa ja häipyy. Hän oli ainut, joka on ollut metsästäjissä jo ennen minua. Zefret on ikivanha Athenen tytär, eikä usein osallistu taisteluun. Se selittää sen, miksi hän on vielä elossa. Metsästäjät ovat kyllä kuolemattomia, mutta meitä kuolee aina välillä taisteluissa.

Nousin ylös kiveltä, jolla makoilin. Heilautin pitkät hiukseni pois silmiltä, jonne ne olivat valuneet ja laitoin ne nopeasti poninhännälle. Vasta sitten menin telttaan, jossa Artemis oli.

"Lady Artemis? Zefret sanoi että teillä on asiaa minulle."

Artemis nosti hitaasti katseensa papereista, joita oli tutkinut.

"Kyllä, Anja. Istu toki", hän sanoi hitaasti ja vetäisi jostain tuolin. Ja minä istuin. Kun Artemis käskee istua, minä myös istun. Hän on tiukka, ja juuri sen takia pidän hänestä.

"Huomenna saavumme määränpäähän. Haadeksen asuntolaan, ainoaan paikkaan, jossa et ole vielä käynyt, lukuunottamatta Manalaa ja Tartarosta, minne et edes pääse. Olet luultavasti innoissasi.Ymmärrettävää. Vain sinä ja Zefret tulette kanssani. Muut saavat jäädä lähimetsään. Luotan kyllä Haadekseen, mutten hänen lapsiinsa. Muista harkinta. Haadeksen lapset ovat mestareita petoksessa ja viekoittelussa. Mikä olisikaan Haadeksen lapselle hauskempaa kuin vietellä minun metsästäjäni? No, minä luotan sinuun. Eivät he sinuun pysty kykysi takia", Artemis sanoi. Hän sanoo kaiken aina putkeen antamatta minulle suunvuoroa. Sellainen hän on.

"Kyllä, Lady. Kykyni takia."

Minulla oli outo kyky. Pystyin muuttumaan siksi henkilöksi (ulkonäöltä) mitä kukin eniten tarvitsi/kaipasi. Sen lisäksi pystyin näkemään ihmisten ja asioiden menneisyyteen. En ollut koskaan miettinyt, miksi pystyin. Kaipa olin jonkinlaisen Muodonmuuttaja/Historioitsija jumalan tytär. En itse asiassa tiennyt oikein mitään muuta itsestäni kuin sen, että olin metsästäjä ja puolijumala.

"Nyt, voit mennä, Anja. Jatkamme pian matkaa. Ja käske Zefret tänne", Artemis sanoi.

"Kyllä, Lady", vastasin ja häivyin yhtä nopeasti kuin olin tullutkin. 

 


Selenian näkökulma:

"Se oli tosi siistiä!" huudahti velipuoleni Matias.

"Niin mikä?" Vastasin hieman sekopäisenä. En ollut kuunnellut pätkääkään. Ei sillä, että joskus olisinkin kuunnellut.Muiden puolijumalten jutut eivät olleet kovinkaan mukavia sillä  vihasin niitä. Istuimme koko perhe syömästä illallista niin kuin teimme ainekin kerran viikossa.

    Minä, Lotta, Matias, Peter, Kaspian, Lynette, Lily ja isämme Haades. Haadesin vaimoa Persefonea ei näkynyt koskaan yhteisillä ruoka hetkillämme. Hän ei halunnut olla kanssamme koska olimme kaikki äpäriä, eli emme olleet hänen lapsiaan.

   Kaikki paitsi minä.

   Minä oli isän ja äidin yhteinen lapsi. Kukaan muu ei tiennyt sitä. Kukaan muu ei koskaan saisi tietää kenen tai keiden lapsi oikeasti olin. Kukaan ei saisi tietää että olin... jumala... Minä nimittäin vihasin sitä.

   Isä oli tarjonnut asuntoa Manalassa. Hän sanoi, että minusta tulisi manalan prinsessa, kuolematon. Mutta minä halusin sankari kasvatuksen. Halusin... elää. Saada ystäviä, ihastua, vihastua - etenkin sitä-, rakastua... Isä ei juurikaan kunnioittanut toivettani mutta hyvväksyi sen. Äiti sen sijaan rakastui ajatukseen. Jonakin päivänä muut Olympokselaiset saisivat tietää minusta, mutta ei vielä. Sitten kuin olisin valmis.

"Sinä et koskaan kuuntele!" Matias huusi. Hän on kuusi, mutta suuttuu helposti. Niin kuin kaikki muutkin Haadeksen lapset, se oli osa luontoamme. "Ainakun selitän jotain siistiä mutantti juttua, sinä et kuuntele!" hän alkoi nousta pöydästä hyökkäävästi joten seurasi esimerkkiä.

"Kuule, nuori mies! Minulle ei huudeta noin!"

Muutkin sisaruksistani yhtyi kuoroon. Ennen kuin huomasinkaan huusimme toisillemme kurkut suorina. Niin tapahtui aina, joka ikinen kerta. Kun kaksi riiteli, riitelivät kaikki. Kuulin kerran kuinka kuolleet heget valittelivat siitä.

"Hiljaa!" Se oli Persefonen ääni. Voi hitto.

   Kaikki vaikenimme saman tien. Persefonen ei kuuluisi olla täällä. Ei kuuluisi. Muutama lapsista ei ollut koskaan edes tavanut häntä. Kuten Lotta joka tuijotti häntä suu auki.     

    Laskeuduimme tuoleillemme ja tuijottelumme toisiamme hämmästyinä. Persefone hymyili minulle äidillisesti. Minun oli vaikea ajatella häntä äitinä. Vielä vaikeampi oli kutsua häntä äidiksi. Vastasin hymyyn hiukan tukalasti.

"Ettekö kuule kuinka Metsästäjät lähestyvät?" Persefone - äiti -  kysyi.

Ja me kuuntelimme.

 

Anjan näkökulma:

Artemis juoksi. Ja hän juoksi kovaa. Oikeasti. En tiedä Zefretistä, mutta minulla oli vaikeuksia pysyä jumalattaren perässä. Olimme jättäneet muut metsästäjät 30 kilometrin päähän metsään. Ja tottakai, kun kerran Artemiista oli kyse, minun ja Zefretin piti juosta loppumatka.

"Tuolla se on", Artemis sanoi pysähdyttyään. Hän osoitti laaksossa olevaa isoa mustaa rakennusta. Se oli suuri ja tehty tummasta ja suurista kivilaatoista. Siinä oli muutama torni, joten ei varmaankaan pitäisi puhua talosta vaan kartanosta. Ikkuinat olivat suuria ja kauniisti kuvioituja, mutta verhot olivat kiinni. Paikka olisi voinnut olla vaikka jonkin Draculan linna.  Loppuje lopuksi kartano oli ihmeellinen; se sulautui varjoihin. Välillä en edes nähnyt sitä. Uskomatonta. Pimeällä pihalla oli valtavia kuusia ja pensaita. Ei kukkia, saatikka auringonvaloa. Juoksimme alas laaksoon. Pidin tiukasti kiinni puukostani. Minulla oli paha aavistus.

Artemis pysähtyi kuin seinään. Hän katseli ympärilleen. "Haades, tule esiin. Minä en jaksa piiloleikkejä", jumalatar sanoi närkästyneenä. Kuului naurua ja Rakennusta ympäröivän muurin varjosta sulautui esiin Haades. Jos olisin nähnyt Haadeksen ensi kertaa, olisin hämmästynyt. Kuoleman valtias? Justiinsa joo, olisin ajatellut. Haadeksella oli iloiset ja nauravat kasvot. Hänen äänensä oli miellyttävä. Nuoren näköinen. Kurittomat hiukset. Tummat silmät.

"Se vain on hauskaa", Haades sanoi nauraen. Artemis huokaisi. "No, missä se tyttö on? Halusit esitellä hänet", Artemis kysyi. Minulla ei ollut mitään tietoa, mistä tytöstä he puhuivat. Oli kuka oli, toivottavasti häntä oli varoitettu minun kyvyistäni.

Haades virnisti. "Selenia, hyppää alas", Haades sanoi. Muurin laelta hyppäsi alas tyttö, jonka hiukset näyttivät siltä, että niitä ei ollut koskaan harjattu. Räikyvän punaiset. Vau.

"Moi", hän sanoi tylsistyneesti tullessaan alas. Sitten hän sattui katsomaan minua silmiin.

Sisälläni kupli. Kehoni yritti kaikin voimin sopeutua tytön toiveisiin ja tarpeisiin. Ulkonäköni muuttui. 

Muuttui uudestaan. Ja uudestaan.

Kehoni ei pystynyt muuttumaan tytön toiveiden mukaiseksi. Tunsin suunnatonta tuskaa, kun voimani vähenivät hetki hetkeltä enemmän. Kuulin kun Artemis kysyi jotain, ja näin Zefretin huolestuneet kasvot.

Loputkin voimani pakenivat ja minä pyörryin.

Luku 2  Ja minä vaan mietin, että mitä helvettiä?

Selenian näkökulmasta:

He olivat niin kiehtovia. Ja kamalan ällöttäviä. En vielä vihannut heitä, mutta tiesin pian vihaavani. ei tarvitsisi kulua kuin muutama tunti ja kantaisin heille kaunaa.

   Artemis oli... Noh, sporttisen näköinen. Hänellä oli upeat, mustat ja tuuheat hiukset jaa lapsen pyöreyttä kauniilla kasvoilla. Hän oli 12 vuotta. Hänellä oli kaksi metsästäjää. Omituisen näköinen Zefret. Hän vaikutti sellaiselta... kovanaamalta. Pomolta. Ja toinen... Anja... oli... pelottava. Ei sellainen hirviö joita olin kohdannut kuten minotaurus tai medusa. Vaan sellainen omituisella tavalla pelottava. Hänellä oli ihanat hiukset. Paksut ja ne ylsivät lantiolle saakka. Kastanjan rusertavat - hiukan tummemmat ja ihanat, upeat silmät. Tumman ruskeat joissa oli ihana sävy. Kasvon piirteen olivat harmoniassa toistensa kanssa. Mutta, sitten kaikki se muutui. Kasvot... vääristyivät. Ihanat hiukset muuttuivat vaaleiksi. Silmiin tuli ihana meren sininen sävy. Täyteläisille huulille ilmestyi kepeä virne ja siinä seisoi paras ystävini Ashley. Samassa se kuitenkin muuttui. Näin Persefonen - äitini. Iho ruskeentui entisestään ja siihe tuli kuulas oliivinen sävyinen vivahde. Silmistä katosi sinisyys ja ne olivat ruskeat. Huulilla oli ylpeä, mutta hiukan alistunut hymy. Kasvot ja koko vartalo vaihtui koko ajan mukana. Milloin näin Lotan, milloin Lilyn ja milloin Kaspianin. Milloin isäni.... Se oli pelottaavaa, kunnes hän pyörtyi.

                                        ****

Hän oli sairashuoneessamme. Kalpeana ja pyörtyneenä. Odottelin odotus huoneessa ja olin valmistautunut kyselemään tyylin: 'Kuinka voit?' tai 'Tarvitsetko jotain?' Koska isäni käski. Tylsää...

Kun menin hänen huoneeseensa hän oli jo hereillä. Hän luki jotain kirjaa, yksi niistä monista kirjoitsta joita hänelle oli tuonnut. Se ei ollut Twilight koska vain minä sain koskea siihen.

"Hei." Sanoin.

Hänen katseensa valapastui heti kun hän katsoi minuun.

"Hei."

En tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Oloni oli kiusalline ja vaivaantunut. Hänen kasvonsa alkoivat taas vääristyä. Silmissä oli Ashleyn silmien hullua pilkettä, mutta hiukset olivat Persefonen. Oliko hän jotenkin sairas?

"Voinko tuda jotain? Haluatko jotain?"

"Haluan, että lakkaat haluamisen."

Mitä hemmettiä?

 

 

Anjan näkökulma:

Aina kun tyttö katsoi minuun, pahoinvoinnin aalto kulki kehoni läpi.

"Lopettaa haluamisen? WTF" hän kysyi. Eipä ihme. Ei kai kukaan saa selvää minun höpötyksistäni. "Aivan. Tai, eihän sitä niin vain voikkaan. Sitten haluan tietää: Kuka sinä olet? Anteeksi, mutta et ole tavallinen puolijumala. En pysty muuttumaan", sanoin. Minua oksetti. Mutta jostain tiesin, että olo menisi kyllä ohi. Toivottavasti. "Et pysty muuttumaan? Mistä puhut? Siitäkö, että näytät välillä Ashleyltä, välillä Persefonelta, ja sisaruksiltani?" tyttö kysyi minulta. Ai niin, ajattelin, hänhän ei tiennyt kyvystäni.

"Niin, tuota, minulla on sellainen kyky. Ensitapaamisella kehoni muuttuu aina siksi, mitä tapamaamani henkilö eniten tarvitsee tai haluaa. Mutta", epäröin hetken, "en pysty muuttumaan miksi sinä kaipaat. Yritän, tai siis kehoni yrittää, mutta en vain pysty. Aivan kuin... Sinun tunteesi, kaipuusi, olisi piilotettu muurin taakse, muurin, jonka läpi et edes itse pääse", kerroin ja tajusin olevani oikeassa. Samalla tunsin oudon sykähdyksen omassa sydämessäni.

Tyttö kavahti taaksepäin. Taisin huomaamattani osua arkaan paikkaan. En vain jaksanut välittää siitä. "Mikä sinun nimesi on?" kysyin huolettomasti. Tunsin kuinka kehoni luovutti hänen tarpeisiinsa sopeutumisen. Vihdoin. "Olen Selenia", tyttö vastasi. Minä nyökkäsin. Selenia näytti miettivältä. "Kenen lapsi olet? En tunnista sinusta ketään jumalaa", Selenia kysyi. Kohautin olkapäitäni.

"En tiedä."

Selenia kurtisti kulmiaan.

"Entä kuinka kauan olet ollut metsästäjissä?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä itsestäsi mitään? Outoa. Entäs, muistatko mitä teit ennen kuin rupesit metsästäjäksi?" Selenia kysyi todella kummissaan. Hämmästyin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla. Minulta ei oltu koskaan ennen kysytty 'mitä tein ennen kuin olin metsästäjä'. Ei koskaan.

Ei sillä että minulla olisi jotain muistikuvia ajasta ennen Artemista. Aikaisin muistoni, mikä minulla oli, oli ensimmäinen retkeni metsästäjissä. Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, kuka olin. Miksi en ollut ennen miettinyt sitä? Enhän minä voinut olla syntymästäni saakka metsästäjä. Kehoni oli noin 12-15 vuotiaan. Mitä oli ollut ennen metsästäjiä?

"Selenia... Anteeksi, tahtoisin olla yksin", sanoin. Minun täytyi miettiä. Aivan kuin se, että voimani eivät toimineet Seleniaan, olisi herättänyt minut unesta, unesta jossa ei ole muuta elämää kuin metsästäjät. Herääminen oli nopea, kuin pääälleni olisi kaadettu saavillinen jääkylmää vettä. Se kävi niin nopeati. Liian nopeasti.

 


Selenia: En näynhyt häntä sen koommin. Tiesin hänen olevan lähellä, aistin sen. Artemis ja se toinen tyttö kiertelivät ympäriä asuntolaamme, juttelivat mukavia, hymyilivät, mutta sitä outoa tyttöä  ei näkyny missään. Kun yritin kysellä asista isältäni hän lähti paikan päältä heti.

   Sitten eräänä päivänä hän käveli ohi. Täysin terveen näköisenä. Puhtaana. Kunnossa olevana. Kun hän käveli ohitseni tai oli edes samassa tilassa kanssani, kasvoilla vilahteli erilaisia muotoja ja huomasin kuinka häntä huippasi.

   En silti voinut sääliä häntä. Miksi sitä paiti säälisin? Eihän se minun vikani voinut olla?

©2018 Dream on - suntuubi.com