Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Alkusanat:



He sanovat että kaiken yli voi päästä. Kaiken voi unohtaa ja kaikesta selviää jos tarpeeksi yrittää. On vain taisteltava eteen päin. Aina löytyy uutta valoa, aina löytyy toivoa. Mutta kun kaikki mitä elämässäsi rakastat ja kaikki mistä oikeasti välität on viety, onko enää syytä jatkaa eteen päin? Jos ei ole mitään tai ketään jonka kanssa voisi iloita? Hämmentyä?Tai surra? Taidan olla oikea ihminen vastaamaan tuohun kysymykseen.
Ja vastaukseni on, että kun olet KAIKEN menettänyt, unohda. Unohda kaikki. Unohda ilo, unohda toivo, unohda rakkaus, suru, viha, epätoivo, ahdistus... Ole tunnoton. Niin voit jatkaa matkaa. Sillä tässä maailmassa on menetyksen jälkeen oltava tunnoton, sillä kuka haluaisi menettää uudelleen? Ja jos on tunnoton, ei voi välittää mistään, joten uusi menetys ei satukkaan.
Niin minä tein. Unohdon tunteeni, unohdin samalla koko maailman. Sillä tämä täysin paska ja koruton maailma elää tunteiden varassa. Ja jos ei ole tunteita, ei ole maailmaa. Ja sen jälkeen kun koko maailma on unohdettu on vain minä, yksin minä. Ja minä tein niin koska minä menetin, menetin kaiken.
Ja se oli heidän vikansa. Jos heitä ei olisi ollut, en olisi jäännyt vaille elämästä. Olisin yhä henkisesti elossa. He veivät minulta kaiken, mistä välitin, mitä rakastin. Ja niin minusta tuli tunteeton.
Tämä tarina ei ole sellainen Disneyn onnellinen prinsessa seikkaulu missä ihanat, väärin ymmärretyt ja onnettomat prinsessat menevät rikkaiden prinssien kanssa naimisiin ja saavat kaiken mitä haluavat. Ei, tämä tarina ei myöskään kerro onnellisista ja tunteellisista ihmisistä. Tämä kertoo kylmistä ja tunteettomista murhaajista jotka ovat menettäneet aivan kaiken ja elävät tunteettomasti.



Ensimmäinen luku: Aika
”Tapa se, hemmetti, tapa se!"
"Jos et tällä sekunnilla tapa sitä, tapan sen itse!"
"Ei helvetti hoida homma jo kotiin!"
En tiedä ketkä huutelivat taustalla kun siskoni Lunan pistooli osoitti jäniksen käpälään. En tiedä ketkä idiootit taas aukoivat päätään kun siskoni harjoitteli. Ainut mihin pystyin keskittymään oli se, että jos hän ei nyt osottaisi pistoolillaan ylemmäs, luoti lävistäisi jäniksen oikean käpälän, ei vasempaa.
Luna huokaisi ja laski aseen. Hän ei ikinä pystyisi keskittymään kun muut häiritsivät.
"Tiesin sen!" Huusi Liam, luokka MM-tason paskiainen. "Hän ei pystyisi satuttamaan edes hämähäkkiä joka voisi tappaa hänet!" Muu luokka räjähti suloiseen tekonauruun, vaikkea huomautuksessa ollut mitään hauskaa. He halusivat miellyttää häntä. Ja hän nautti huomiosta joka keskeytyi häneen.
"Liam, ole hyvä ja pidä suusi kiinni."
Hämmästyin kun kuulin Mayan sanovan jotakin. Maya harvoin puolusti ketään ellei kyse ollut tappelusta tai keikasta. Vielä hämmentävämpää oli se että hän puolusti MINUN pikkusiskoani.....
"Liam ole hyvä ja pidä suusi kiinni.." Liam sanoi matkien kimeästi Mayan ääntä ja ilmeillen typerästi. Muu luokka nauroi - kaikki paitsi me. Ja meihin minä luen itseni, sisareni Lunan, Mira Janen, Mayan, Melodien, Sophien, Joshin ja Miken.
"Mitä jos vedät aseen käteen ja yrität näyttää vetävältä?" Minä kysyin pilkallisesti.
Koko luokka räjähti nauruun tuplasti kovempaa kuin hänen surkeille läpilleen. Niin, vaikka Liam sanoisi mitä, hän ei koskaan olisi se joka naurattaisi porukkaa yhtä hyvin kuin minä. Minä nimittäin saisin vaikka kivi patsaan nauramaan kunnes kusisi housuun. Toisaalta, koko luokka pelkäsi Liamia (paitsi me), mutta vielä enemmän heitä pelotti vain yksi henkilö. Minä.
Joten, en ole varma oliko minunkaan läppäni kovinkaan hauska koska kuka tietää, että nauroivatko he vain siksi, että pelkäsivät suututtaa minut vai siksi, että se todellakin oli hauska? No, oli syy mikä tahansa yksi asia oli varma. He pelkäsivät minua. Voi juma miten epäselviä ajatukseni onkaan.
"Ehdotatko minulle kisaa, Rose?" Liam kysyi ja nakkeli hartioitaan.
Liam oli sellaiset satakahdeksankymmäntä senttiä pitkä, vanttera ja ruksettunut. Siis ihan tavallisen italialaisen pojan näköinen, mutta hänet erotti muista italian pojista vain muutama asia: Lukemattomat arvet tappeluiden, metsästyksien ja keikkojen jälkeen. Liamilla oli lyhyet ruskeat hiukset ja tappajan julma hymy. Hänen ruskeat silmänsä olivat armottomat ja ne viestittivät hidasta ja tuskallista kuolemaa. Hänen nenänsä oli murtunut lukeamattomia kertoja ja hänen leukansa oli avautunut vielä useammin. Hän oli murhaaja, kuten kaikki muutkin siinä huoneessa. Kaikki muut paitsi Luna.
"En minä EHDOTA, minä EHDOTTELEN." Taas naurua. Liamin kasvot punehtuivat, en tosin tiedä miksi. Halusiko hän todellakin olla hauskin ja muuttui punaiseksi koska ei ollut?
Hän kyyrisyi matalana kyyky asentoon, paino etummaisella jalalla ja takimmainen valmiina ponnistuksee. Minä taas laskin vartaloani hitusen alaspäin, valmiina hyppäämään ylös.
Luna pudisteli päätään kun tajusi kisan koittavan.
Huokailin mielessäni. Pikkusiskoni epäili minua aina. Vaikka olinkin tuhansia kertoja todistanut hänelle (ja kaikille muille) olevani hyvä taistelija ja soturi, hän epäili aina. Tosin, minun taitojani oli normaalia epäillä. Olin pieni, sataviisikymmentäkuusi senttiä ja hoikka. Minulla oli hentoruumiin rakenne ja usein nilkka tai ranne siteessä nyrjähdyksen takia. Vaaleat pitkät hiukseni ulottuivat selkään ja olivat usein letillä tai ponnarilla.
Juhlatilaisuuksissa ne olivat auki, aina. Minulla oli jäänsiniset kylmät silmät jotka enteili samoja asioita kuin Liamin (ja okei, kaikkien muidenkin murhaajien) silmät. Kipua, hidasta ja tuskallista kuolemaa, mutta ennen kaikkea vihaa. Minulla oli myös luonnottoman kalpea iho, mikä oli kauniissa, mutta silmiinpistävässä epäharmoniassa hiusteni ja silmieni kanssa. Ja minä en todellakaan näyttänyt muilta murhaajilta. He olivat tumma hiuksisia ja ruskea silmäisiä. Mutta se, etten näyttänyt kuuluvani tänne oli ehdottomasti vahvuuteni.
Luna sulki silmänsä jottei näkisi kisaa. Vaikka ele loukkasikin minua, ymmärsin häntä. Liam oli iso ja todella vahva. Minä olin pieni, eikä vahvuuteni todellakaan ollut fyysinen voima. Mutta koska olin pieni, olin myös nopea ja ketterä, toisin kuin Liam. Ja sitä paitsi, MINÄ en ollut koskaan hävinnyt yhtäkään taistelua oli kyse sitten harjoittelusta tai kuolemasta. Joten miten voisin hävitä kisan typerää poikaa vastaan?
"N...Y....T... NYT!" Huusi joku luokan perältä.
Aivan kuten arvelinkin Liam ponnisti takimmaisen jalan varassa matalaan jouksu asentoon ja alkoi juosta minua kohti. Loistavaa. Minä taas ponnahdin ylös päin niin, että pomppasin hänen ylitseen. Tiesin, että hän hämmentyisi siitä joten käännyin heti ympäri ja potkaisin häntä selkään. Hän kaatusi turvalleen ja muut nauroivat. Liam kompuroi ylös. Hän kääntyi minua kohti ja tuijotti minua murhanhimoisesti. Virnistin. Hän ei todellakaan ollut ainut joka himoitsi murhaa tässä huoneessa.
Aloimme molemmat juosta toisiamme kohti, mutta kun olin tarpeeksi lähellä kyykistyin ja kumarruin hänen jalkojaan kohti ja kamppasin hänet.
Se oli jo toinen kerta kun Liam sai nenilleen. Kirjaimellisesti. Tosin, hän kyllä ansaitsikin sen.
Hän kääntyi lattialla selälleen ja juuri kun hän oli nousemassa pystyyn, hyppäsin hänen päälleen. Siis todellakin hyppäsin. Ja kyllä, se oli äärimmäisen kuvottavaa ja epämielyttävää, mutta kisa on kisa ja Liam oli vihollinen.
Nappasin häntä tiukasti ranteista. Samassa ponnahdin ylös ja vedin hänet vaikeasti mukanani. Hän painautui henkäisten koko vartalon painollaan minua vasten joka aiheutti minulle auomaattisen oksennus refleksin.
Voi juma miten inhottavaa se oli. Välittämättä kuvotuksen tunteesta, potkaisin häntä uudelleen vatsaan monta kertaa. Joka kerta hänen vatsansa painui kiemuralle kivusta ja tuska väreili hänen kasvoillaan. Sen jälkeen en enää tiedä mitä tapahtui. Hetken aikaa olimme täysin normaalisti toistemme kimpussa, harjoittelimme mutta suunnilleen seitsemän minuutin jälkeen minä olin painanut hänet sainää vasten ja tikarini oli hänen kurkkunsa kohdalla.
Heti kun tunsin rakkaan tikarini kädessäni, Liamin aiheuttama kuvotus ikään kuin häipyi. En voi kiistää sitä etten rauhoittunut kun tikari oli lähelläni. Tai siis, ainahan tikarini oli lähelläni, mutta silloin kun tunsin sen. Heti kun tunsin sen kämmenessäni kaikki ikään kuin perääntyi. Kipu, tuska, inho, viha ja kaikki muutkin turhat tunteen katosivat ja tilalle tuli... Horros. Sellainen rauhoittava ja kaunis horros, horros joka ikään kuin piti minut poissa muiden tunteiden luota. En tuntenut mitään, en yhtään mitään. Rakastin horrosta, mutta se teki minut arvaamattomaksi ja vaarallisemmaksi kuin muulluin. En koskaan tiennyt mikä tunteen purkaus tulisi ilmoille kun tikari oli kädessäni. Voisin yht äkkiä vihata, surra tai.... Niin, ja jos jokin noista tunteista vain yhtäkkiä purkautuisi kuin pommi, voisin tappaa kenet tahansa. Sisareni, ystäväni itseni....
Niin, tikari oli ase jolla minä murhasin. Se oli aseeni, minun oma pikku kätyrini joka oli raastanut kurkkuja auki, tunkeutunut sydämiin ja.... Ja nyt se oli valmis raastamaan Liam Underwoothin kurkun auki. Ja sen se tekisikin. Sillä minä en tuntisi siitä minkään laista syyllisyyttä. Miksi tuntisin? Minut oli kasvatettu tähän.
Nostin katseeni tikaristani Liamin silmiin.
Ne tuijottivat minua kauhun ja pelon sekaisin tuntein. Hänen otsansa kimalteli hikipisaroista ja näin silmänurkastani kuinka hän pyyhki kämmeniään housuihinsa. Sitten minä tajusin. Hän tiesi, että minä aioin tappaa hänet.
Minä ja Liam emme tulleet toimeen. Vaikka kuinka yritimme, kaikki mitä teimme yhdessä päätyi tappeluun ja vakaviin vammoihin. Kaksi vuotta sitten olin murtanut häneltä selkärangan. Auts. Ja aina kun kisasimme yhdessä, uhkasimme aina tappaa toisemme. Koulussani tappouhkaukset otettiin harvoin tosissaan, mutta minun ja Liamin tapauksessa otettiin. Hyvä, itse asiassa, sillä vihasimme toisiamme niin paljon, että joku kaunis päivä voisi jomman kumman uhkaus toteutua. Ja koska me olimme palkkamurhaajia, eli yli-inhimillisiä, viha oli tarpeeksi voimakas syy tappaa joku. Ja kuten jo äsken sanoinkin, me vihasimme toisiamme.
Ohi kiitävän hetken ajan ajattelin miten upeaa olisi tehdä se. Miten helpompaa elämä olisi jos häntä ei olisi. Kukaan ei enää kiusaisi Lunaa, pilkkaisi hänen kiistämätöntä heikkouttaan. Kukaan ei enää ärsyttäisi minua tahalleen eikä minun pitäisi enää koskaan raahata ketään perässäni keikoilla. Kukaan ei olisi tielläni kun tappaisin. Siihen tarvittaisiin vain hellä törkkäys niin tikarini olisi jo läpäissyt hänen ihonsa.... Siihen tarvittaisi vain liike oikealle hänen ihonsa alla... Hän menehtyisi nopeasti veren vuotoonsa... Häntä ei ehtisi pelastaa kukaan... Se olisi niin helppoa... Liiankin...
Murhanhimo sai minusta vallan. Huulilleni ilmestyi ilkeää ilkeämpi hymy kun painoin tikaria hellästi ihon läpi. Punainen veri tihkui pienestä, melkein huomaamattomasta haavasta...
Liam nielaisi. Tunsin sen, koska tikarini ”väreili”. Liam tiesi mitä nyt seuraisi. Hän varmaan näki sen silmissäni. Hän näki sen murhanhimon silmissäni, näki sen horroksen kasvoillani. Horroksen joka meillä kaikilla oli kun meillä oli tilaisuus tappaa...
Luokka oli täysin hiljaa. Jokaisen kiihtyneen sydämen lyönnin kuuli, mutta yhden sydämen lyönti kuului selvemmin kuin kenenkään muun.
Tytön nimi oli Leah, ja hän oli Liamin kumppani, valittu. Eli toisen sanoen, he seurustelevat, ja vuosien kuluessa menevät naimisiin. Heidän kemiat ja geenit täsmäävät ja samoin luonteenpiirteet. He olivat jo nyt rakastuneita...
Vedin tikarin pois ja painoin käsivarteni hänen kurkulle. Hänellä oli silmät selällään kun hän tuijotti minua pelokkaasti.
"Antaa tämän olla viimeinen kerta kun sinä ärsytät minua. Seuraavan kerran tikarini viiltää kurrkusi auki, lupaan sen. Ja jätät Lunan rauhaan.” Minä sanoin jäätävästi.
Liam nyökkäsi hiukan ja minä hellitin käsivarteni otetta. Kun laskin käteni Leah syöksähti Liamin luo. Leah varmasti tiesi kuinka lähellä Liam oli menettä henkensä.
Kun hän oli poistunut luokasta katselin ympärilleni. "Onko jollain jotakin valittamista?" Kaikki pudistelivat päätään. Kaikki paitsi ystäväni. He hymyilivät minulle, ja minä heille. "Toivottavasti tarkoitatte sitä sillä nyt alkaa, SOTA!"



"Rakastan. RA-KAS-TAN sitä. Rakastan."
Sophie pudisteli päätään ja minä tirskahdin.
Melodie se aina jaksoi. Hän rakastui joka viikko uuteen poikaan ja unohti hänet viikon jälkeen kun vaihtoi uuteen. Sellainen oli meidän pikku-Mel.
"Mitä?" Kysyi Melodie ärtyneenä. Kummallista, sillä ärtyneisyys ei ollut yksi hänen monista tunteistaan. Yleensä hän oli iloinen, onnellinen, rauhallinen ja tappavan vaarallinen... muttei koskaan ärtynyt. "Kyllä minäkin voin rakastaa." Hän asetti kädet puuskaan ja tuijotti kiukkuisesti eteen päin.
"Mel, rakastut joka viikko uusin poikiin, vannot rakastavasi niitä 'IKUISESTI' ja kahden päivän päästä heidät löytää psygologin hoivilta koska särjit niiden sydämmet..."
"Sophie, tuo oli maailman epäselvin lause, mutta olet väärässä. Nyt minä olen ihan oikeasti rakastunut. Ja rakastan Mattia kunnes kuolen."
"Ja jos kuolemastasi on kyse, se tapahtuu kahden kuukauden kuluttua." Minä möläytin. Koko porukka hiljeni. He tujottivat minua suu auki ja Luna pukkasi minua kylkeen. "Mitäh?"
"Rosalie, sinä olet tosi kiva tyyppi ja silleen, mutta..." Sophie sanoi kaartelevasti.
"...Puheesi kuolemasta on välillä vähän...." Melodie jatkoi ja katsoi avuttomasti Sophieen.
"...Selkää karmivia..."
Mitä he tarkoittivat? Ai etten saisi puhua siitä kuinka kuolemme? Voi juma, jos se niin olisi, se oli täysin päätöntä! Mehän riskeerasimme elämämme koko ajan. Joka saamarin päivä, saamarin viikko ja perkeleen kuukausi... Ja tietysti joka vuosi. Ja mehän aiheutimme kuolemaa joka kuukausi, eikä siitä puhuttu kaartelevasti tai häveten. Päinvastoin! Sitä oikein tuotiin esille. Kuka murhasi kenet ja miten, miten paljon siitä tienasi...
Kun katsahdin Melodien silmiin ymmärsin.
"Ei hitto, Mel, anteeksi." Sanoin, vaikken tarkoittanut sanaakaan. Minä en nimittäin ollu kovinkaan kova pyytelemään anteeksi - saatikka sitten antamaan. Se ei oikein sopinut minulle... Aivan kuin mikään sopisi minulle.
"Ei se mitään, minä vain... Mikä tuo oli?" Hän kysyi yllättäen. Katoin häneen kummastuneena. Mistä hän oikein puhui?
Kun pudistelin päätäni hän kohotti kätensä. "Taas se kuului. Ihan tässä lähellä."
"Minäkin kuulin sen." Luna sanoi. Hänen äänensä värisi. Vaikka Luna on minua vain sallaiset kaksi minuuttia nuorempi minulla oli kova hinku suojella häntä kaikelta. Ja ainakun häntä pelotti (ja häntä muuten pelotti usein) minun teki suojella häntä vielä kovemmin.
"Va-varmaan se oli tuuli... Tai jonkun oppilaan pila..." Sophie sanoi jännittyneenä. He pälyilivät hermostuneina ympärilleen ja kuulin kuinka heidän sydämiensä syke yltyi.
"Mistä te puhutte?" Minä kysyin ja yritin estää ääntäni värisemästä.
Vihasin kun en huomannut jotakin tuollaista pikku ääntä. Jos on meneillään keikka eikä esimerkiksi huomaa ottaa kyseeseen pienintäkään ääntä kyseeseen, se voi koittua kohtaloksi. Siksi hoidimme keikat aina porukoissa. Joskus oli tietenkin poikkeuksia kuten viime...
En halunnut muistaa. Se sattui liikaa. Työnsin asian mielestäni ja keskityin.
"Kuulkaa nyt." Minä sanoin varmasti ja tuijotin heitä. "Tässä huoneessa on vain me neljä. Jos jokin tai joku olisi yllättäen päässyt sisälle - mikä on miltein mahdotonta - niin meillä on aseita ja toisemme. Eikä. Täällä. Ole. Ketään. Piste."
Luna rauhoittui heti. Hän luotti minuun ja kun sanoin ettei hätää ole hän uskoi minuun. Osittain pidin siitä, olihan hyvä että siskoni luotti minuun, mutta pieni osa minusta vihasi sitä. En tiedä miksi niin oli, jouhtuiko se esimerkiksi siitä mitä kaikkea salasin häneltä? Vai oliko se murhaajan vaisto?
Melodie ja Sophie tujottivat minua piktään. Mietin yrittivätkö he nähdä naamioni takana piili. Jos yrittivät, se oli heille turha toivo. Heistä kenenkään ei pitäisi koskaan oppia näkemään naamioni taakse ja niin kauan kun he eivät nähneet mitä sen takana piili, kaikki olisi hyvin. Itse asiassa paremmin kuin hyvin. Kaikki olisi loistavasti. Heistä kukaan ei voisi saada liian tiukkaa otetta minusta eikä sellaista tunne....
”Okei, uskon sinua.” Sophie sanoi. ”Mutta voidaanko silti lähteä, paikka karmii minua.”
”Tuota... Mitä jos tekisimme tänään jotakin? Koko porukka voitaisiin katsoa vaikka jokin elokuva ja...” Melodie sanoi haaveilevasti. Hän rakasti seuraa. Kun hänen ympärillään oli paljon ihmisiä hän pääsi omaan elementtiinsä eikä mikään estänyt häntä.
”Minä en pääse.”Luna sanoi ja tuijotti suorään minuun. Hänen vihreiden silmiensä savy ikään kuin tummeni kun hän siristi silmiään. Hänen ääneen hiipi kuvotuksen valtaama sävy kun hän selitti:”Minulla on tänään keikka.”
Jähmetyin.
Mitä hemmettiä? Koko koulu tiesti ettei Luna halunnut saada keikkoja , eli raa´asti sanottuna hän ei halunnut tehdä murhia. Yksi keikka tarkoitti iltaa ja yötä jolloin palkkamurhaaja hillui pitkin Italiaa ja murhasi ihmisiä. Hän sai siitä aivan mielettömästi rahaa ja MAINETTA. Mitä enemmän keikkoja, sitä enemmän sai kutsuja hienoisiin juhliin, tapasi upeita ihmisä, sai kalliita lahjoja... Ja Luna vihasi sitä.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Miksi hän ei pitänyt siitä? Siis, onhan se ihan ymmärrettävää että joku ei halua murhata ihmisiä. Mutta me emme koskaan murhanneet ketään... Viatonta. Yleensä kohteemme olivat pahoja liike-ihmisiä jotka tekivät hämäriä, tai raiskaajia tai... murhaajia. Mutta emme me viattomia tappaneet.
Peruin äskeisen heti mielestäni. 'Emme me viattomia tappaneet.' Mikä valhe! Jos joku yllättäen näki kuinka murhasimme jonkun oli KAIKKI silminnäkijät tapettava välittömästi. Jos silminnäkijä oli kuinka pieni tai nuori tahansa niin hänet oli... Silminnäkijöitä oli onneksi aika vähän. Yleensä olimme todella tarkkaavaisia, eikä meitä juuri nähty....


”Luna, missä lista on?” Minä kysyin huoneistossamme. ”Tarvitsen sen nyt.”
”Ai, oletko oikeasti menossa keikalleni?” Luna kysyin kummastuneena. Hän alkoi kaivella taskujaan löytääkseen sen pienen, useasti käärityn lapun jossa oli niiden henkilöiden nimet kenet Lunan oli aika päästää päiviltään. Hän ojensi lapun minulle ja tutkaili katseellaan ilmeettömiä kasvojani.
”Tietysti menen. Luulitko, että valhetelin? Sitä paitsi, Melodie sanoi, että hän haluaa katsoa Will ja Grasen. Tiedät kyllä miten vihaan sitä tv-sarjaa. Frendit ja Miehen puolikkaat on niin paljon parempia.”
Hän naurhati hiljaa.
Lunan nauru oli aina kiehtonut minua. Palkkamurhaajista kukaan ei juurikaan naureskellut, joten Luna (ja Melodie ja Sophie tietyissä määrin) oli erityinen. Hän hymyili, nauroi, lauleskeli, vihelteli ja hullutteli. Hän oli meistä kaikkein huumorintajuisin ja ainut joka ymmärsi jotakin ilon päälle
Minä en ollut nauranut kahteen vuoteen (nauroin kylläkin silloin kun murhasin jonkun), mutta aina kun Luna nauroi en voinut olla hymyilemättä. Lunan nauru merkitsi minulle vain muutamaa asiaa: Hän oli yhä tännä elämää, hän oli yhä kunnossa ja hänellä ja minulla oli vielä toivoa. Ja niin kauan kuin Luna oli täynnä elämää, en voisi vaipua epätoivoon. Sillä Lunan elämä oli minun elämäni, ja minun epätoivoni olisi hänen epätoivoi.

Meidän välillä oli side, side joka ili muodostunut silloin kun äitimme murhattiin. Äitimme murhasta ei juuri keskusteltu isänsä kanssa, sillä äidillä oli salaisuus, salaisuus joka ei saisi paljastua. Jos se paljastuisi, me kuolisimme sen mukana samalla tavalla kuin äiti. Hitaasti ja tuskallisesti...

Pyyhin ajatukset pois mielestäni. En todellakaan saisi ajatella äitiä ja hänen kuvottavaa loppuaan. Se johtaisi itkuun ja itku johtaisi isäni raivoon. Ja isäni raivo johtaisi... No, sillä olisi pahat seuraukset sille, joka olisi lähimpänä kun isälläni olisi jokin ase.

Tutkailin listaa tarkemmin. Siinä oli vain kolmen ihmisen nimi. Kaksi huonoa ja tarpeetonta poliitikkoa ja yhden presidentin typerä, pinnallinen tytär. Kaikki kolme olisivat helppoja, ja tytön murhaaminen tulisi olemaan hauskaan.

Ilkeä hymy nousi huulilleni ja se sai Lunan nielaisemaan. Kohotin katseeni listasta häneen. Hän oli huolestunut.

"Palaan ennen keskiyötä." Luna nyökkäsi ja lähti kohti huonettaan.

"Luotan sinuun."

"Energiaan."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luku 2 Orja(ko?)

Uhrin näkökulma

 

 

Laitoin musiikin soimaan hiljaiselle. Sen kauniit soinnut täyttivät koko huoneen ja nostattivat mielialaani. Kävelin vaatekaapin luo ja vedin esille kauniin, silkkisen mekon. Sen väri oli punainen, ja se laskeutui tiukasti, mutta ei yli-seksikkäästi ylleni ja sai ruskeat silmäni loistamaan. Viikon kuluttua valmistautuisin lääkäriksi ja silloin olisivat minun juhlani. Olin juuri napittamassa neuleeni nappeja auki, kun kuulkin sen.

Valtavan kolahduksen käytevässä.

Vedin kylpytakin ylleni ja laitoin kattovalon päälle. Talossani ei pitäisi olla ketään. Isäni - presidentti - pitäisi olla Ranskassa hoitamassa liikeasioita ja äitini haudassa. Taloudenhoitaja palaisi huomenna vasta kello seitsemän jälkeen. Minun piti olla koko ilta yksin. Otin puhelimeni käsiini ja valmistauduin soittamaan poliisille.

Avasin huoneenin oven ja astui pimeään eteiseen. Nielaisin kuuluvasti kun sydämeni hakkasi.

"Haloo? Haloo? Onko siellä joku?"

Painoin käteni suulleni.

Idiootti. Ajattelin. Hemmetin idiootti. Jos talossa todella olisi joku, nyt hän ainekin löytäisi sinut.

Aloin pidätellä hengitystäni kun kuulin sen. Joku hengitti aivan kaulani takana. Jokin, jonka hengitys oli jääkylmä.

Aloin kiljua heti paikalla. Tein sen minkä vaistoni käski sanoa. Lähdin juoksemaan. Se oli ehkä kaikkein typerintä mitä pystyin tekemään, olihan meidän talomme sellainen, että minne tahansa menikin, ulos pääseminen olisi vaikeaa. Kaikkialle olisi helppo jäädä loukkuun. Samassa mieleeni iskeytyi ajatus.

Suuri kolahdus jonka olin kuullut käytevässä ei ollut vahingossa tehty. Joku tai jokin mikä ajoi minua takaa oli tehnyt sen tahalleen saadakseen minut ulos makuuhuoneestani. Minun maakuuhuoneeseeni oli nimittäin MAHDOTON murtautua ulkoapäin. En tiedä kuinka monta avainta siihen tarvittaisiin, kuinka paljon aikaa ja rahaa... Mutta, olin tehnyt suuren virheen kun poistuin makuuhuoneesani. Äkkiä minä pysähdyin.

Se oli jo selkäni takana. Hänen hengitys oli tasainen ja kylmä. Ihoni nousi kanan lihalle.

"Mitä haluat?" Ääneni värähti pelosta ja aloin pidätellä hengitystäni. Lattia jalkojeni alla narahteli kun liikuttelin painoani kantapäiltä varpaille. Voisin juosta. Ovi oli aivan silmieni edessä. Voisin juosta puutarhan läpi, loikkia muurin yli ja olisin heti sen jälkeen Rooman keskuudessa... Kuka tahansa voisi auttaa...

En tarvinnut sen enempää. Pelkkä ajatus sai minut liikkeelle. Ehdin ottaa muutaman juoksuaskeleen kunnes samassa en pystynyt liikkumaan. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt. Tuntui kun jalkapohjiini olisi pistetty liimaa. Olin jämähtänyt paikoilleni, jalat ponnistus asennossa ja käteni olivat koukussa sivuilla.

"Mitä tämä on?"

Hän nauroi. Kirkasta, ilkeää, sadistista tytön naurua.

"Aina samant kysymykset. Joka ikinen kerta."Hänen puhetyylinsä oli... erilainen. Ehdottomasti ilkeä, itsevarma, synkkä, arvokas.... pilkkaava. Hän piti minua pilkkanaan ja nautti siitä. "'Kuka olet`? Mitä teet minulle? Ethän satuta minua? Mitä haluat?´' Te ihmiset olette niin... naurettavia."

"Mitä haluat?"

Samassa hän oli kasvojeni edessä. Painoin päätäni hiukan alaspäin jotta näkisin hänet. Hänen täytyi olla alle satakuusikymmentä senttiä. Hänen oli oltava iältään noin kuusitoista vuotias.

Vaikka huoneessa oli hyvin hämärää erotin hänen vaalet hiukset jotka... kimmelsivät hämärässä. Hänellä täytyi olla suuret ja kirkkaan vihreät silmät jotka välkehtivät hämärässä. Hän oli erittäin kaunis.

"Nimesi on Alice, eikö vain?"

Nyökkäsin varovasti. Voi Luoja, tyttö oli todella kaunis. Hänellä oli tiukka Catsuit-puku joka muotoili hänen vartaloaani ja.... Pieni tikari kädessään jossa oli veritahroja. Hän näki kuinka tuijotin tikaria.

"Eikö olekkin aika hieno? Ei vai? Sääli. Mutta nimeni on Rosalie. Kerroppasi Alice... Tiedätkö mitään pohjolan ja etelän väestä? Etkö? No, anna minun kertoa.” Hän piti pienen tauon ja katsoi minuun silmiin. ”Minä olen Pohjolan väkeä. Minä, sukulaiseni ja monet minun kaltaiseni... yliluonnolliset ihmiset asumme pohjois italiassa. Se on meidän valtakuntaamme ja hallitsemme sitä. Ja sitten on Etelän väkeä, jotka luonnollisesti asustelevat eteläisessä italian osassa. Ja Pohjola ja Etelä eivät tule toimeen. Miksi ei? No, molemmat väet, Pohjola ja Etelä ovat palkkamurhaajia. Meillä on eri käsitys siitä kuka pitäisi murhata, mistä summasta ja miten. Siksipä me emme tule toimeen. Joten, sinun isäsi on ollut tekemisissä Etelän väen kanssa. Ja kaikki jotka toimivat heidän kanssaan, ja vieläpä kehtaavat asua Pohjolassa on.... Noh, murhattava."

Hän piti hetken tauon, antoi minun miettiä asiaa.

"Ja minä olen koulutettu palkkamurhaaja. Ja minun on rangaistava isääsi murhaamalla.... Odotas. Pelkäätkö kuolemaa?"

Ehdin nähdä kun hän heilautti tikariaan nopeasti edessäni ja sen jälkeen valtava kipu sai minut haukkomaan henkeäni. Tunsin kuinka jotakin terävää tunkeutui kylkeeni, sitten toiseen, molempiin reisiin... Kaikkiallle. Joka kerta huusin kivusta, yritin tempoa kylmiä käsiä vastaan, mutta jokin seliitämätön voima piti minua paikoillaan. Se sama voima sai minut lentämään kohti seiniä, sai minut värisemään lattialla.

Ja sitä tuntui kestävän ikuisuus. Kipua, voimaa ja itkuani. Tunsin kuinka vereni tippui lattialle, kuinka kyyneleet valuivat poskillani.

Minä tein kuolemaa. Ajatus piti minua hereillä, esti minua vajoamasta koomaan. Ja se oli kamalaa. mitä enemmän hän tunki terävää pientä asetta kehooni, sitä enemmän toivoin sen loppuvan.

Kamalin osa oli... Kun näin mielessäni kaikkiean rakkaitteni kasvot. Isäni, ystävieni... En tulisi koskaan enään näkemään heitä. En ikinä.

Harmaa usva otti minusta vallan kun minulta revittiin kurkku auki.

-Alice

 

 

 

 

 

 

 

Rosalie

 

En tiennyt. En ymmärtänyt mitä tein, minut pidettiin piilossa tiedolta mitä tekoni olivat tehneet. Minulle ei kerrottu mitä oikeasti tein tai miten kauheita tekoni olivat.

Tietämättömyyteni oli ainut keino millä pystyi puolustautumaan. Se oli ainut keino jolla sain

ihmiset uskomaan, että minulla oli vielä mahdollisuus muuttoa.

Mutta kun tietämättömyyteni alkoi näköä, minusta tehtiin orja. Orja joka oli valmis uskomaan valheisiin, valmis suojelemaan rakkaimpiaan.... orja joka oli valmis tekemään kitä vainn kiristyksen alaisena... valmis pettämään kent tahansa jolla ei ollut mitään väliä....

Minua sanottiin tunteettomaksi ja tottahan se oli. Aluksi.

Mutta minä en tiennyt. Minä olin typerä ja halusin miellyttää. Heikko.

Nuo adjekttivit pitivät minut järjissäni. Vain se tieto etten tiennyt. Mitätöntä, sanoin kuvaamattomat arvotonta, tiedän. Mutta he voivat nukahduttaa jään ylle sadaksi vuodeksi, panna minut pakkaseen istumaan, pitää minua nälässä, tappaa minut joka päivä tai vuodattaa joka ikinen veripisara pois yksitellen... Tehkööt sen. Mutta sitä pientä tiedonmurua, minun tietämättömyyttäni, he eivät vie minulta pois. Pitäkööt se minut elossa.

 

”Miten meni?” Luna kysyi ilman minkäänlaista todellista kiinnostusta. Katsahdin häneen silmiinsä ensimmäisen kerran kunnolla keikan jälkeen ja menin heti puolustuskannalle. Eikai taas?

”Haluatko oikeasti tietää?”

”Haluan!” Melodie sanoi ja hyppäri sohvalle. Hän pani teeveen päälle ja alkoi katsoa... Willin ja Gracen uusintoja. Ihan Melodien kaltaista. Hänellä ei juurikaan ole tunneälyä eikä hän eilmeisesti taaskaan ymmärtänyt Lunan mielialaa. Ainut mieliala jota Melodie ymmörsi oli hänen oma mielialansa ja jos joku ei ymmärtänyt häntä, hänen, omaa mielialaa, niin hänen raivonsa oli kohtuuton. Totta kai Melodie oli ihan kiva, mutta hän oli erittäiun itsekäs. Hän ei jaksanut välittää muiden ongelmista eikä oikei halunnut olla kenenkään kanssa jos jollakin oli joitakin ongelmia. Mutta kun ongelmat olivat ohi, niin kyllä Melodie silloin kiinnostui seurasta.... Itsekäs ja pieni lellitty kakara...

Lopetin ajatukset heti. Tuollainen ajattelu ei tehnyt minulle hyvää, muuten olisin hetken päästä jonkun kurkussa kiinni.

Kävelin television luo ja sammutin sen.

”Ulos.” Sanoin Melodielle, Sophielle, Mayalle ja Mira-Janelle. Maya ja Mira-Jane katsoivat minua ja sitten sisartani. Kun yhdestä yhteisestä ajatuksesta he nousivat nopeasti sohvalta, koskettivat molemmat Lunan käsivartta ja menivät.en sijaan Malodie ja Sophie jäivät sohvalle.

”Eikö sana kuulu? Ulos.” Ääneni oli kylmempi kuin jää ja se oli huono enne. Melodie istui yhä sohvalla, mietti varmaankin miten minä kehtasin sanoa hänellä ulos. Sophie sen sijaan alkoi hermostuneena liikahdella sohvalla.

”Tule Mel...” Hän maanitteli ja alkoi vetää Melodieta hihasta.

”En.”

Hymyilin. ”Voi että Melodie, haluatko taas vieraan päähäsi?”

Se sai häneen liikettä. Hän nousi sohvalta, veti Sophieta pelästyneenä takanaan ja samassa katsoi Lunaan. ”Mikä tuolla on? Voihan helvetti. Taasko tolla on jokin ongelma?” Tuolla. Helvetti. Jokin ongelma?

Jos olisin ollut keikalla, olisin ripustanut Melodien kaulakoruista roikkumaan seinälle ja viillellyt hänen ihoaan varovasti. Mutta nyt oli kyse ystävästäni – typerästä ystävästäni – eikä minulla ollut oikeutta satuttaa häntä.... Ei oikeutta... Mutta oliko oikeudella edes väliä?... Oli, Lunan edessä.

”Kyllä, hänellä on ongelma. Sinä. Ulos.”

Melodie pyöräytti silmiään. Hän käveli oven luo, avasin sen, astui ulos sophien kanssa ja paiskasi sen kiinni. Ehdin juuri ja juuri Lunan luo ennen kuin hänen polvensa pettivät. Sain hänestä käsivarresta kiinni, mutta vaikka kuinka yritin kannatella häntä pystyssä, vaivuimme yhdessä maahan. Luna ei ollut kovinkaa painava, mutta minä olin hyvin heikko fyysisiltä voimiltani. En jaksanut kannatella Lunaa, etenkään kun hän ei pystynyt kannatelemaan edes itseään. Me palkkamurhaajat... Noh, me romahtelimme harvoin. Suurin piirtein kukaan meistä ei ollut henkisesti heikko, paitsi Luna, Miten Luna oli aina se poikkeus? Se poikkeus joka nauroi ja hymyili, oli ystävällinen ja sai leikkipuiston lapset pitämmän itsestään.... Ja miksi hän oli se poikkeus joka itki?

Hän itki. Todellakin itki. Kyyneleet valuivat suurina hänen poskiaan pitkin ja hän tärisi hiukan. Luna nojasi minuun ja painoi päänsä olkaani vasten. Yritin silitellä lohduttavasti hänen hiuksiaan, mutta Luna tiesi etten ollut hyvä tässä. Lohduttamisessa.

Minulla ei ollut minkäänlaista henkistä tasapainoa, joten sitä tyhjyyttä sisälläni oli helppo hallita. Mutta joskus lämpö tulvahti kylmään mieleeni, eikä mikään hallinnut sitä. Paha olo tuli, pidin siitä tai en. Mutta minulla oli hyvin yksinkertainen parannuskeino. Kun oloni oli paha ja surullinen, meni ulos ja tapoin jonkun. Heti paljon parempi mieli. Mutta se ei auttanut aina, joten silloin oli vain purtava hammasta ja toivottava eittei kukaan huomaisi mitään. Sillä muiden myötätunto sai minut menettämään kylmyyden, lämpö astuisi sisään ja itku tulisi. EIKÄ. NIIN. SAISI. IKINÄ. TAPAHTUA. Niinpä siis pitelin romahdustasi sisälläni, tappelin koulussa useammin ja olin vapaaehtoinen keikoille.

Lunan romahduksia tapahtui usein. Liiankin usein ja tiesin hänen tarvitsevan ammattiapua. Mutta kukaan ei voinut antaa sitä ilman isämme suostumusta. Niinpä Luna sai tukea vain minulta, muut ystävämme... Noh, muutamaa ei kiinnostanut ja Luna ei juurikaan halunnut muiden tietävän ongelmistan...

Isämme ei antaisi lupaa ammattiapuun. Ei millään hinnalla. Miten hän, kaikkein kuuluisin, rikkain, taitavin ja paras palkkamurhaaja voisi myöntää koko kansalleen, että hänen kaksi tytärtään ovat romahdus kuntoisia, ja , että luultavasti molempien mielentila on jotenkin vinksallaan? Miten hän voisi sellaista myöntää? Hän oli siihen aivan liian ylpeä, röyhkeä, kuuluisa, arvostettu ja pinnallinen. Nimittäin, arvoasteikossa minun isäni oli kaikkein korkeimmalla. Vuonna 1459 hänen isoisoisoisoisoisoiso... isänsä, William, oli perustanut palkkamurhaajien väestön. Jo heti aluksi, Pohjolalla ja Etelällä oli ollut ongelmia, mutta vastaWilliamin pojanpojanpojan poika, Romeo, oli onnistunut hajottamaan sen lopullisesti kahteen osaan, kun rakastui etelän väen tyttäreen, Juliaan. Sitten he molemmta kuolla kupsahtivat ja pilasivat kaikkien tulevaisuuden.

Tämä, arvoasteikkoni, oli yksi syy miksi kukaan ei koulussani väittänyt minulle vastaan, härnännyt minua tai puhunut minusta sanaakaan pahaa. Joskus oli sellaisia Liamin kaltaisi idiootteja jotka uskalsivat uhmata minua, mutta vaiensin heidät nopeasti.

Lunaa oltiin aina sorrettu. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien, hän vaipui epäsuosioon. Muut tajusivat, ettei hän ollut etevä aseiden käytössä tai muuten kiinnostunut tuhoamisesta tai murhaamisesta. Luna oli valkoinen joutsen mustien keskellä.

”Tiedätkö sen tunteen kun joskus haluaa vain päästä täältä pois?” Luna kysyi hiljaa.”

”En. En usko, että kukaan meistä pärjäisi oikeasti koulun ulkopuolella. Paitsi ehkä sinä ja ehkä joku Susanin kaltainen joka aloitti opinnot vuotta myöhemmin kuin me..”

”Rosaline. En usko, että jaksan tätä enää kauaa...” Luna sanoi hiljaa. Hän sanoi minua ensi kerrann Rosalineksi, olin aina ollut Rosa tai Rose. Mutta tuo oli myös ensi kerta kun hän puhui ulkomaailmasta ja sinne lähdöstä. Sellaisia puheita ei katsottu hyvälä ja vaikka kuinka Lunaa rakastinkin ja halusin, että hän kertoisi minulle kaikki ongelmansa, tuota asiaa edes minä en hyväksynyt.

”Et saisi puhua noin, Luna Mia Angelo.”

”Hyvä on, Rosaline Maria Von Malvagio.”

Muuta erikoista illalla ei tapahtunutkaan. Luna meni aikaïsin nukkumaan, mutta minä menin omaan huoneeseen lukemaan. Kello oli jo paljon, reilusti yle puolen yön, mutta tiesin, että murhien jälkeen kehoni kävi ylikierroksilla enkä saisi unta.

Minun ja Lunan asunto oli koulumme suurin – ja kallein. Meillä oli koko etelän tornin yläkerta käytössämme, eli tilaa todellakin riitti. Meillä oli iso keittiö, kylpyhuone jossa oli suihku ja vessa sekä ihana olohuone. Meillä oli koko koulun paras näköala ja asunto. Minulla ja Lunalla oli makuuhuoneena yksi suuri tila jonka olimme jakaneet kahtia sermillä. Lunan makuuhuone ole vaalea, minulla hyvin tummanpuhuva. Huoneeni väri oli tummaa tiiltä ja lattia oli puuta. Sellainen upea tummanharmaa sävy. Huoneessani oli valtava kirjahylly, cd-hyllyt, suuuuri sänky, kirjoituspöytä ja suuri arkku lempiaseilleni. Eikä saa unohtaa suurta sohvaa ja televisiota.

Mutta kolmea asiaa rakastan huoneessani eniten. Kolmea ovea. Yksi ovi johti suuren vaatehuoneeseen, toinen valtavaan huoneeseen joka oli täynnä aseitani ja kolmas pienen koppiin jonka seiniin olin laittanut kuvia itselleni tärkeistä asioista. Eli minustakin löytyy jonkin laistaa persoonaa. Olen hulluna valokuvaamiseen.

Otin läppärini kirjoituspöydältä ja kävin sängylle istumaan. Laitoin koneen päälle ja otin mukavamman asennon. Avasin googlen ja kirjoitin hetin ensimmäisenä oman sukunimeni, Von Malvagion. Kaksimiljoonaakuusitoistatuhattaseitsemänkymmentäneljäosumaa. Avasin viimeisen ja eteeni ilmestyi musta tausta. Ihminen ei olisi ikinä huomannut sitä minkä minä huomasin. Pienenpienella kirjoitetun 'Sisään salasanan kanssa' painiketta.

  

Painoin sitä ja kirjoitin salasanan. Kun pääsin sisään pysähdyin ja aloin miettiä, että miksi tein sen? Miksi? Enhän minä sieltä mitään vastauskia löytäisi! Saatikkan sitten mitään apua siihen, mitä ihmettä tekisin Lunan kanssa...? Kukaan sivuston ylläpitäjistä ei neuvoisi minua saatikkaa kertoisi pientä vihjettä tulevasta. Utealiaisuus vie minusta silti vallan ja avasin kohdan yliluonnollinen murhaaja.

 

Ihmiset syntyivät tälle planeetalle monia tuhansia vuosia ennen yliluonnollisia. . Yliluonnolliset t luotiin, kun huomattiin miten julma ja itsekäs ihmisluonnosta oli tulossa. Alun perin yliluonnolliset olivat sitä varten, että he rauhoittaisivat ihmisiä, mutta pian heidän luonnin jälkeen, he alkoivat toimia miten parhaaksi itse näkivät. He eivät rauhoitelleet ihmisiä, he murhasivat nämä. Jo heti ensimmäisen murhan jälkeen, valittiin uusi johtaja uudelle sukupolvelle ja yliluonnollisia alettiin kutsua yliluonnolliksi murhaajiksi.. Tietenkään yliluonnollisten murhaaja ei voinut olla heikko tiede ihminen joka heidät oli luonnutkin. Uuden johtajan piti olla yliluonnollinen murhaaja, ei ihminen. Uuden johtajan nimi William Von Malvagio ja hän oli erittäin hyvä johtaja. William oli hyvä johtaja, kunnianhimoinen, kylmä ja sotaisa. Yksi heikkous hänellän kuitenkin oli. Hän ei osannut rakentaa rauhaa Etelän väen kanssa. Jo siitä asti kun yliluonnolliset murhaajat luotiin, Pohjolalla ja Etelällä oli ongelmia. Molemmat kansat halusivat eri asioita ja kansojen välit viilenivät. William ei korjannut välejä, eikä myöskään pahenanut niitä. Hänen pojanpojanpojan poika, Romeo, sen sijaan teki virheen ja rakastui Etelän Juliaan, he rakastuivat ja kuolivat. Se oli sitten Pohjolan ja Etelän sodan alku.

Ihmiset taitavat tuntes tuon tarinan Romeona ja Juliana. Minusta se oli törkeää, että William Shakespeare, ihminen, sai tietää yliluonnollisista murhaajista eikä häntä edes murhatta!Ei! Hänet jätettiin eloon ja annettiin kirjoittaa kirja Pohjolan ja Etelän välien tuhoutumisesta! Halpamaista.

Suljin läppärini turhautuneena. En tiedä mitä haiun netistä.

 

 

 

 

Luku 3 ( Luna ) Tuhooja

 

 

Kiepsahdin rivakasti oikealle kyljelleni ja katsoin kelloa. Kolme. Yöllä. Olin pyörinyt sängyssäni yli neljä tuntia, ajatukset olivat vallanneet mieleni. Vaikka kuinka yritin, en saanut yhtä tiettyä nimeä pois mielestäni. Rosalie.

Yritin usein olla välittämättä siitä, mitä Rosalie teki ja miksi. Mutta totuus oli se, että vaikka kuinka yitin olla ajttelematta asiaa, sisareni oli täysin sekaisin olevan massamurhaaja. Hän murhasi pahoja ja hyviä syystä tai toisesta ja joskus ilmankin syytä. En voinut kieltää sen.

Alussa, monta vuotta sitten, kun olimme saapuneet koululle, pelästyin muutosta jota Rosalie kävi läpi. Okei, hän oli aina ollut erilainen. Useimmiten hän leikki poikien kanssa väkivaltaisia sotapelejä, tappeli jatkuvasti, mutta uskoin sen loppuvan kun pääsimme sisäoppilaitokseen, sillä, isämme oli kertonut koulun olevna tarkka ja vaativa, eikä siellä siedetty häiriköitä. Mutta, kuten arvata saattaa, Rosalien käytös PAHENI. Hän haastoi riitaa kaikkien kanssa ja muuttui koko ajan synkemmäksi ja ilkeämmäksi. Kun hän ilmoitti, että oli tappanut ensimmäisen ihmisen, en edes yllättynyt. Oli jotenkin selvää, että Rosalie olisi ensimmäinen ekaluokkalainen joka tappaisi jonkun. Mutta, mitä useampi vuosi kului, sitä pahemmanksi Rosalie muuttui ja sitä enemmän minä muutoksiin totuin. Kunnes hän aloitti aineet.

Äitimme oli aina takonut päähämme tupakan, alkoholin ja huumeiden vaarallisuudesta. Rosalie oli aina kuunnellut ja varoitellut minuakin niistä. En siis koskaan uskonut, että HÄN oikeasti alkaisi käyttämään niitä. Silti alkoi. En vieläkään ymmärrä syytä miksi hän ne aloitti. Oliko hän niin masentunut ja sekaisin? Niin eksynyt? Yksinäinen? Oli syy mikä tahanse, ne melkein johtivat Rosalien tuhoon.

Muistan sen päivän ikuisesti. Rosalie oli silloin melkein kuusioista, eli se tapahtui vähän yli vuosi sitten. Hän soitti minulle yhtenä perjantai iltana ja sönkötti jotakin kummallista puhelimeen. Hetken päästä ymmärsin, että hän halusi minun tulevan yhteen pieneen pubiin jossa hän oli ja minun piti tuoda mukanani Matt. Matt oli mukava poika, meitä kaksi vuotta vanhempi ja hän opetti ekaluokkalaisille murhatun ruumiin hautaamista.

Lähdimme Mattin kanssa kohti pubia. Silloin satoi mielettömästi vettä. Vesi ei ollut pahan enne, päinvastoin. Mitä enemmän sataisi, sitä vähemmän ihmisiä olisi liikkeellä jolloin ruumiiden hautaaminen olisi helpompaa. Kun pääsimmen pubille, Rosalie odotti ulkona. Hän nojasi seinään ja oli läpimärkä, huppu päässä ja hiukset auki. Hän oli kuin pala pimeyttä, mutta hänen vaaleat hiukset ja kirkkaat silmät loistivat pimeässä.

Aineissa. Sen huomasi heti. Ensimmäiseksi, hän huojui hieman. Toiseksi, Rosalie ei KOSKAAN nojaisi seinään niin... rennosti. Selvinpäin oleva Rosalie olisi seisonut kädet puuskassa, jäykkänä kuin seiväs (mutta sellaisella elegantilla tavalla) ja tuijotellut uhkaavasti ympäri katua.

”Luojan kiitos. Ihanaa, että tulitte.” Rosalie sanoi verkkaisesti. ” Matt... Roskiksien takana on yhden tyypin... Noh, tiedäthän sinä? En voi juuri nyt pitää siitä huolta, joten SINÄ saat huolehtia siitä. Sopiiko?”

”Sopii.”

Seuraava päivä oli helvetti. Rosaliella oli aamulla jumalaton krapula ja mielettömät vieroitusoireet.

”Luna...” Hän sanoi aamulla. ”Kiitos kun tulit. Apusi oli tarpeen.”

”Tietenkin.” Minä sanoin. ” Tulisin aina vuoksesi.”

Rosalie hymyili surumielisesti. ”Minulla sattui paljon vahinkoja... Kävin seitsemän maissa paikan päällä, ja siellä oli minun vertani. Voitko kuvitella tätä? Olin niin aineissa, etten edes siistinyt paikkaa. Siellä oli verta ympäriinsä ja paikka oli kuin paskassa uinnut. En siivonnut sitä vielä, Maya lupasi auttaa. Onko Mattista kuulunut mitään?”

”Matt soitti illalla ja käski meidän tulla koulun ullakolle tänä aamuna, kello yhdeltätoista.”

”Okei.”

Kun kello oli vähän vaille yksitoista, lähdimme. Ullakolle ei ollut pitkä matka – se oli viereisessä huoneessa – mutta jo ullakolle päästyämme, Rosalie oli ihan puhki.

”Ehkä pössyttelin liikaa... Se viimeinen LSD saattoi olla liian paljon.”

Huokaisin. Rosalielle voisi tapahtua mitä tahansa, eikä hän siltikään oppisi. Siinä mielessä hän oli kuin uhmaikäinen taapero, kuin yliluonnollinen palkkamuhaaja.

Kun avasimme oven, Matt oli jo siellä. Hän istui pienen laatikon päällä, nojaisi päätään käsiinsä. Rosalie pysähtyi ja jäykistyi heti.

”Mitä on tapahtunut?” Rosalie kysyi heti. Hänen äänensä oli hiljainen ja... uhkaava. En ymmärtänyt alkuunsa miksi Rosalie oli niin uhkaava. Eihän Matt mitään pahaa ollut thenyt? Eihän...?

”Se oli vahinko.” Matt sanoi.”Olin itsekkin aika pilvessä... Ja...”

”Voi ei....” Rosalie voihkaisi. Hänen suustaan kuului pieni ja hiljainen äännähdys, voihkaisu. En ollut koskaan ennen kuullut Rosalien tekevän sellaista. Rosalie käänsi selkänsä Mattille, katsoi ulkoaovea kuin siinä olisi ollut jokin vastaus.”Älä vaan sano...”

”Olin niin väsynyt...”

”Matt... Älä....Älä...”

”En kunnolla edes muista mitä tapahtui...”

”EI! Matt. Et voi tarkoittaa sitä mitä luulen sinun tarkoittavan. Et voi...” Siskoni ääni oli epätoivoinen, täynnä menetystä ja... pelkoa. Ehkä jopa jossain määrin paniikkia.

Matt nyökkäsi. Hän ei ollut katsonut meitä kumpaakaan, tuijotteli vain käsiään aivan kuin olisi jo ennalta arvannut miten siskoni toimisi.

”Sano se. Sano se ääneen.” Jokin Rosalien äänensävyssä muuttui. Äänensävynsä muutui itsevarmaksi ja harkitsevaksi. Rosalie ei kuulostanut enää epätoivoiselta tai pelokkaalta. Hän kuulosti palkkamurhaajalta jolla oli tappava suunnitelma.

”Hukkasin ruumiin.” Mattin ääni oli kuin kuiskaus, mutta Rosalie oli kuin maanjäristys. Ensimmäisenä hän heitti Mattia veitsellä. Se meni juuri ja juuri Mattin kurkun ohi ja se sai Rosalien räjähtämään nauruun.

”Vau. Yleenä osun kohteisiini. Mutta, ainahan voi yrittää uudelleen?” Rosalie nappasi ensimmäisen veitsen joka ullakon seinillä oli ja heitti sen kohti Mattia se osui Mattia otsaan. Matt karjaisi iskun voimasti, veti veitsen irti ja tähtäsi sillä Rosalieta. Rosalien ei edes tarvinnut väistää, sillä Matt ei tiennyt murhaamisesta mitään. Hänen lajinsa oli hautaus, ei murhaus. Pian veitsiä lenteli ympäri ullakkoa. Rosalien joka kuuden heitto ei osunut Mattiin, Matin yksikään yritys ei osunut Rosalineen. Kun Rosalie ja Matt taistelivat minä.... En tehnyt mitään. Vaikka osittain halusinkin, en tehnyt mitään Matin hyväksi, sillä jos linnoittautuisin Roslaien puolelle, se saattaisi olla minun loppuni. Ja jos olisin Rosalien puolella, potisin huonoa omatuntuo koko loppuelämäni. En nimittiäin halunut hyökätä ystäväni kimppuun. Siispä minä vain seisoin syrjässä ja toivoin, etei kitään odottamatonta kävisi, ettei mikään hermostuttaisi Rosalieta, ettei hän vain suuttuisi lisää...

Samassa Rosalien kylki vuosi verta.

Tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt. Oli hiiren hiljaista. Kukaan ei liikkunut eikä hengittänyt. Ei kuulunut mitään.

Rosalie laski katseensa kylkeensä. Hänen oikean puoleisessa kyljessä törrötti pienen pieni veitse, jonka Matt oli heittänyt. Haava ei juurikaan vuotanut eikä Rosalie näyttänyt kärsivän. Sitten hän nosti katseensa Mattiin.

”Voi jumalauta. Anteeksi.” Matt sopersi.

Rosalie hymyili.

Hymyili.

”Rosalie.” Minä sanoin. ”Älä. Ei. Ei. Et saa. Älä, Rosalie.”

Rosalie oli kuin ei olisi ollutkaan. Hän asteli Mattin eteen, pani kätensä Mattin pään molemmin puolin ja sanoi: ”Olen viimeinen asia jonka näet.”

Mattin kasvoilla käväisi kauhu, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään. Rosalie oli jo rivakasti pyöräyttänyt Mattin päätä ja tappanut hänet.


 

 
 
 
JATKUU....
 
 
©2018 Dream on - suntuubi.com