Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Johdanto:

 

Olin juuri täyttämäisilläni kuusitoista vuotta, kun alamäkeni alkoi. Olin yläasteen viimeisellä luokalla, mietin ankarasti tulevaisuutta ja opiskelin täysillä kun kaikki romahti. Näin jälkeen päin ajatellen, on todella kummallista kuinka vähän siihen tarvittiin, että paine murskasi minut. Yksi ainoa teko, sai henkiseni tasapainoni keikahtamaan täysin.

Yläaste oli elämäni yksinäisintä aikaa. Olin hukassa ja yksinäinen joka päivä, jopa silloin kun minulla oli kartta ja kompanssi ja ihmisiä ympärilläni.

Se tapahtui perjantaina, sinä päivänä kun hain lukioon.Olin miettinyt eri lukioita pitkän aikaa, ja lopulta hain kahteen lontoon parhaimmista sisäoppilaitoksista. Olin ollut koko yläasteen sisäoppilaitoksessa, joten miksei sitten lukiotakin.

Olin koulun jälkeen mennyt kiltisti kotiin, tein läksyt, söin ja lähdin teatteriharjoituksiin. Olin joskus rakastanut teatteria intohimoisesti, mutta pikkuhiljaa intoni oli lopahtamaisillaan. En jaksanut harjoitella niin kuin joskus olin harjoitellut, eikä minua kiinnostanut teatteri edes taiteena. En silti halunnut lopettaa, sillä teatteri oli ainut mikä piti minut järjissäni.

Teatterilla kaikki sujui normaalisti. Juttelin kavereideni kanssa ja vedin rooliani. Tulin toimeen teatterilla kaikkien kanssa. Olin kahdessa eri teatteri porukassa, itseäni nuorempien ja oma ikäisteni kanssa. Harjoitukset olivat peräkkäin, ensin nuoret, sitten vanhat. Juttelin kaikkien kanssa. Sen pienen yksitoistavuotiaan kanssa, sen Järkyttävän Ärsyttävän Pojan kanssa, sen yhden angstin kanssa ja sitten tietysti omien kavereideni kanssa.

Vaikka tuo teatteri kerta oli tuttu ja turvallinen, tuntui silti koko ajan siltä kuin jokin ei olisi kohdallaan. Aivan kuin jokin puuttuisi. Aivan kuin sisältäni olisi vedetty jokin tärkeä elin, kuten maksa ja heitetty menemään. Ihanaa. Niin. Ja kotona olisi huomenna maksalaatikkoa. Olinko se minä, vai oliko sanavalintani jotenkin ironinen?

Annoin asian kuitenkin olla, sillä minun oli kuultava joka ikinen sana siitä, miten Järkyttävän Ärsyttävä Poika sai ensimmäisen siemen syöksynsä. Kyllä, hän kertoi ensimmäisestä siemensyöksy kokemuksestaan minulle ja Järkyttävälle Nenänkaivajalle. Minusta se oli todella hienoa, että hän pystyi avautumaan sellaisesta asiasta.

Kun harjoituksemme loppuivat, en mennytkään hakemaan takkiani vaan menin vessaan. Se oli jo sinänsä outoa, sillä inhosin yleisiä vessoja.

Vessassa, katsoin itseäni peiliin. Peilistä tuijotti takaisin pieni tytön rääpäle jolla oli ruskeat takkuiset hiukset, oikea leijonan harja. Tytön silmät olivat sumean vihreät, joihin oli sekoittunut ruskeaa. Tytön iho kalpeahko, sillä loisteputket muuttivat kaiken vaaleaksi.

Otin repustani meikkipussini esille. Otin kajaalin, ja rajasin silmäni rohkeasti. Pörrötin tukkani vielä takkuisemmaksi ja vaihdoin mustan paidan päälle jossa luki italiaksi haista vittu.

Teatterila oli kotiini noin viisi kilometriä, jos meni nopeinta reittiä. Saatoin kävellä sen helposti neljäskymmenessä minuutissa. Mutta, minulla oli niin laiska olo, että laahustin pisintä reittiä. En tiedä miksi. En kai halunnut mennä kotiin.

Kävelin sillan yli, kun kipu iski minuun. Hetken aikaa löntystelin sillalla, kun yhtäkkiä löysinkin itseni maan päällä istumassa itseäni pidellen. Kipu sisälläni oli sietämätöntä. Yritin hengitellä rauhassa ja pidellä rautatangoista kiinni. Puristin tankoja niin kovin kiinni, että käsiini sattui. Mielessäni tuntui sumentuvat. En nähnyt, enkä tuntenut mitään kunnolla. Pystyin keskittymään vain

ja ainoastaan kipuun. Sydämeni jyskytti kun kipu salpasi hengitykseni. Pikku hiljaa se hellitti.

Heti kun pystyin, nousin seisomaan ja nojasin kaiteeseen. Katsoin tarkasti ympärilleni. Olin Lontoon syrjäkaduilla, matkalla kotiin. Olisin kotona viikonlopun ja sunnuntaina palaisin sisäoppilaitokseen kavereideni luo.

Kun näin päässäni yhden ystäväni kasvot, päässäni naksahti. Olini turtui hetkessä. En oikeastaan edes ajatellut kunnolla kun jo huomasin seisovani kaiteen päällä. Pitelin pienestä tukipilarista kiinni. Takani oli silta ja edessäni pudotus veteen. Jos nyt putoaisin, kuolema olisi aika varma. Tosin, olen hyvä uimari, joten ehkä selviäisin vedessä. Ellen sitten löisi päätäni johonkin. Tai jalkojani ja vammautuisi koko loppuelämäksi.

Katsoin veteen pitkän aikaa. Oli pimeää, kello oli jo paljon. Ketään ei ollut lähimaillakaan. Olin yksin, yksinäisempi kuin koskaan ennen. Olin eksynyt ja loppuun palanut.

Mitä pidempään katsoin veteen, sitä enemmän nojauduin veteen päin. Aluski olin vain pidellyt pilaristi kiinni, mutta hetken päästä koko painoni oli sen varassa. Oli oikeastaan aika ironisti miten tuo pienen pieni pilari oli ainut joka esti minua hyppäämästä vetään. Jos sitä ei olisi ollut olisin tarrannut tuohon suureen ja vahvaan pilariin. Mutta, kun elämässäni oli vain yksi pienen pieni pilari joka piti minut elossa, kiinni elämässäni. Pikkusiskoni. Jos minulla olisi ollut elämässä suurempi pilari, en olisi koskaan astunutkaan sillalle.

Olin oikeastaan jo päästämässä pilarista irti, kun tunsin kuinka jokin kiskaisi minut takaisin sillalle.

Ihmisen käsi piteli minusta kiinni. Ihmisen käsi oli takertunut takkini helmaan ja piteli siitä tiukasti kiinni kun rimpuilin ja potkin vastaan. Juuri kun olin huutamassa apua, minut painettiin siltaa vasten ja näin kasvot. Kaikki rimpuilini loppui siihen.

 

Luku 1. Kerrostaloasunto.

 

Sinä.” Sanoin painokkaasti ja inhoten. Nuo kasvot tunnistin missä vain, milloin vain.

Minä.” Hän vastasi samalla tavalla.

Pojan nimi oli Luke, hän kävi luokion ensimmäistä luokkaa. Hänen isänsä oli rikasmiljonääri, mutta Luke ei elellyt isänsä rahoilla. Hän oli valinnut Lontoon parhaiden lukioiden sijaan, Lontoon paskimman lukion. Hän asusteli siellä, luki matematiikka ja pössytteli pilveä. Olimme olleet ala-asteelta asti samoissa kouluissa, muttemme koskaan puhuneet keskenämme. Paitsi ehkä muutaman kerran. Luke oli koulun riitapukari joka tappeli milloin vain ja kenen kanssa tahansa. Veljeni kuului hänen ystäviinsä, mutta Luke ei koskaan riidellyt veljeni nähden.

Lukella oli ruskettunut iho ja sotkuinen musta tukka. Hänen hiuksensa sojoittivat jokaiseen ilmansuuntaan, mutta hänen sänkensä oli siisti. Hänellä oli suuret, hypnotisoivan siniset silmät, joissa oli aivan uskomaton väri. Upea, tumman sininen sävy. Aivan kuin salama. Luke näytti juuri sellaiselta kuin olikin. Hän oli aivan pahiksen näköinen, sellainen pahis joka teki mitä halusi, kenen kanssa halusi. Pohjimmiltaan Luke oli vieläkin kamalampi.

Mitä helvettiä teit kaiteen päällä?” Luke kysyi vihaisesti. Hän tuijotti suoraan silmiini ja jokin hänen katseessaan sai minut katsomaan pois päin. Ensimmäinen virhe. Katsoin heti takaisin, pisteliäästi ja ylimielisesti.

Leikin Titanickia.” sanoin. "Jos hyppään, hyppääthän sinäkin?"

Hän räjähti nauruun. En ollut koskaan ennen kuullut kenenkään nauravan niin ilkeästi. Hän nauroi minulle niin julmasti kuin osasi.

Ei”. Hän sanoi painokkaasti. Hän vakavoitui sekunnissa ja tuijotti minua vielä tiivimmin. ”Mitä teit kaiteella?”

En tiennyt mitä ajatella. Hän tuijotti minua tiiviisti, painostaen. Aivan kuin hän aikoisi nähdä sieluuni, tai jotain. Hänen sinisien silmien katse sai minut lukkoon. En tiennyt mitä sanoa. En tieteenkään olisi voinut sanoa totuutta hänelle. 'Hei sinä. Olin juuri tekemässä itsemurhaa hetken mielijohteesta. Taas.' Ei tuollaisia sanota ihmisille. Tosin, minä olin minä ja sanoin mitä huvittaa.

Pudotin kaulakoruni.” Sanoin. Olin maailman paras ja etevin valehtelija.

Okei.” Hän sanoi uskoen minua ja päästi takistani irti. Otin heti askeleita poispäin ja katsoin häntä inhoten.

Kuule...” Sanoin. ”Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja. Jos jätetään tämä tähän ja ei kerrota kelleen.”

On aika kylmä, eikö? Kevät on tulossa ja on kylmempi kuin koko talvena oli kertaakaan ollut. Tapaan muutaman kaverin kohta ja tiedän, että olet ihan yksin kun yrität selvitellä elämääsi. Et tiedä minua kunnolla, mutta jos haluat tulla mukaani, niin olet tervetullut.” Räjähdin nauruun.

Tuo kuulostaa typerältä.” Sanoin koppavasti. ”Ihan kuin jostain laulusta. ”

Et usko jos kertoisin... Siskoni. ” hän sanoi ja nyökkäsi taakseni. Käännyin ympäri ja näin tytön joka juoksi meitä kohti.

Luke! ” Hän huusi hengästyneenä.” Et ikinä usko... Kenet näin äsken.. Et ikinä...” Hän lopetti puhumisen kun huomasi minut. ”Ai moi.”

Nyökkäsin. Tytöllä oli lyhyet vaaleat hiukset, jotka olivat pörrössä. Hän näytti ystävällisesltä ja hänellä oli poskissa hymykuapat. Hän hymyili minulle leveästi.

Emma”. Hän sanoi.” tai, oikeastaan Em.” hän ojensi kätensä ja tartuin siihen.

Alison.” Sanoin. ”Tai, ehkä enemmänkin Ali tai Abby. Pahimmillaan ADHD.”

Emma nauroi. Hänellä oli mukava ystävällinen nauru. ”Olemme menossa katsomaan jalkapallo-ottelua. CSD vastaan FUF. Haluatko tulla.”

CSD ja FUF. En ole koskaan kuullut tuollaisista joukkueista.” Sanoin hämilläni. Tiesin jalkapallosta kaiken. Tai ainakin luulin tietäväni.

Et tietenkään! CSD on jonkin Brightonilaisen joukkue ja FUF on meidän joukkue. Se tulee sanoista.... Njaa. En ole itsekkään varma. Oletko tulossa?”

Kyllä hän on tulossa, etkö vain ADHD? Tarvitsemme lisä pelaajia.” Luke sanoi. Hymyilin pisteliäästi.

Vai että Luke Cambell tarvitsee apuani. Jaa, en tiedä.”

Niin, Alison Hild. Hild hän tulee jostain taistelu jutusta, eikö? Sinusta voisi olla hyötyä. Hetken.” Luke sanoi ja pyörittelin silmiäni. Käännyin Emmaan päin ja hymyilin.

En halua häiritä ja...”

Et sinä häiritse. Jei! Tästä tulee kivaa! Oletko hyökkääjä vai puolustaja?”

Hyökkääjä” Luke sanoi. Katsoin häntä ja kohotin kulmiani.

Olen nähnyt kuinka pelaat. Ja näkeehän sen sinun ruumiinkielestä, olet hyökkääjä, selvästikkin.” Hän antoi katsoi minua päästä varpaisiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.”Olet hyökkäävä.”

Tästä tulee niiin kivaa. ”Emma sanoi ja otti minut käsikynkkään. ”Ollaan voitettu joka vuosi. Meidän pitää odottaa hetki, jotta eräs tuttavamme tulee ottamaan meidät kyytiin. Tässä säässä kukaan ei kävele seitsemäätoista kilometriä.”

Mutta pelaa kuitenkin jalkapalloa?” Kysyin.

Joo, ei me kauaa aikaa pelata. Hetki.”

”Ja hetki on noin tunti” Sanoi Luke.

Odottelimme kyytiä noin kymmenen minuuttia, kunnes viereemme ajoi pieni ruskea auto. Autoa ajoi nuori tyttö joka mulkaisi meitä ilkikurisesti.

Kyytiin siitä mulkut. Meidän täytyy ottaa vielä kolme kusipäätä kyytiin.” Hänen äänessään oli vahva ranskalainen aksenntti.

Katselin hänen autoaan arvostelevasti. Paikkoja oli tasan neljä. Emma istahti pelkääjän paikalle ja Luke änkesi takapenkille. Hän jätti oven auki.

Menikö pupu pöksyyn?” Hän kysyin minulta. Ei minulla mennyt pupu pöksyyn. Minulla meni paskat pöksyyn. En todellakaan halunnut mennä tuntemattomien kyytiin. Pudistelin silti päätäni ja änkesin sisälle. Mitä helvettiä olin oikein tekemässä? Hyppäsin juuri tuntemattomien kyytiin, enkä edes tiennyt minne olin menossa.

Kukas sinä olet?” Autoa ajava tyttö sanoi. ”En ole nähnyt sinua aikaisemmin.”

Olen Alison.”

Snobi. Tunnen isoveljesi.” Snobi. Minä? Pidin tytöstä koko ajan vähemmän ja vähemmän. Hänen nimensä oli muuten Rachel ja häntä kutsuttiin Rayksi.

Luppuen lopuksi kyytiin astui neljä muuta. Auto oli täynnä. Emman syliin istahti yksi tyttö jolla oli lyhyet ruskeat hiukset ja pipo päässä. Minun viereeni istui yksi poika jonka nimi taisi olla Brad. Bradin viereen istui Sophie. Takapenkillä oli niin täyttä, että minä puolittain istuin Luken sylissä ja Brad istui puolittain minun sylissäni. Kukaan ei välittänyt asiasta. Kukaan ei kiusoitellut ketään vaikka olisi tehnyt mitä. Puolessa välissä Brad alkoi polttaa sikaria. Sikarin haju levisi nopeasti autoon ja me kaikki hengittelimme sitä. Sikarin haju oli luvattoman ihana. Sophie avasi kuitenkin ikkunan ja sai vihaisi kommentteja niskaansa. Hän tokaisi, että oli arestissa, eikä halunnut haista sikarille.

Saat sen anteeksin. Musiikkia?” Rachel kysyi. Hän laittoi radion päälle. Aluksi sieltä soi jokin Keshan kappale mutta porukka kävi buuaamaan voimakkaasti. Rachel vaihtoi kanavaa moneen kertaan, mutta jokaisen kanavan kohdalla he buuasivat.

Luovutan.” Rachel sanoi.

Kokeile 34.56 ” sanoin hiljaa. Rachel teki työtä käskettyä ja käänsi sille kanavalle. Radiosta alkoi soimaan The Runawaysin 'Cherry bom'.

Voi paska. The Runaways. En edes tiennyt että kukaan soittaa vielä heidän musiikkia. ” Kaikki alkoi laulaa laulua epävireisesti huutaen.

Rakastan tätä kappaletta.” Emma sanoi.

Ajoimme nopeasti jalkapallokentälle. Kenttä oli Lontoon syrjäseuduille ja se oli selvästi hylätty. Lunta oli siellä täällä ja maalien verkot olivat kadonneet. Kentällä ei ollut edes valaistusta. Rachel jätti autonsa valot päälle jotta näimme eteemme.

Ok.” Brad sanoi. ”Rachel, maaliin. Sophie ja Emma puolustaa. Luke ja... ” hän sanoi ja katsoi kysyvästi minuun.

Alison.” Sanoin.

Luke ja Abby hyökkää ja minä olen keskellä piirtelemässä hiekkaan.” Hän katsoi minuun tiukasti. ”Kyllähän sinun lempinimesi on Abby, eikö?”

Joo. Ja sinä olet Brad Pitt, etkö vain?” Hän katsoi minua hämmentyneenä ja hymyili.

Joo. Onneksi en. En kestäisi sitä Angelina... Angel.. tyyppiä.”

Onko vasta joukkue hyvä?” Kysyin kiinnostuneena.

Melkein yhtä hyviä kuin me.” Hän sanoi ja katseli tielle. ”He tulevat ihan kohta.”

Mikä on teidän taso?”

Me olemma uskomattoma huonoja joten he ovat uskomattoman paskoja.” Luke sanoi ylimielisesti ja virnisti. ” Tule tänne. Siellä on muutama poika jotka vaativat erityiskohtelua. Ensin suutele poskelle ja sitten suoraan otat suihin. Nopeasti ja huomaamattomasti. Ok?” Mulkaisin häntä.

No ei sitten. Siellä on yksi iso poika. Taklaa polvista, ok? Sitten siellä on yski pieni poika, se on ketterä kuin kissa. Saat hänet helposti kaadettua kun hämäät jotenkin. Hän pysyttelee etäällä ja tykkää yllättää selän takaa. Sitten siellä on yksi tyttö, joka on vitun hyvä. Hän on tosi kiva, mutta älä anna sen hämätä. Hän on oikea ämmä kentällä. Kylkiluut, isket sinne. Olen parempi tekemään maaleja, jotan onnistutko pitämään huolta selustastani?”

Aijaa. Sinä saat tehdä kaikki maalit ja minä saan hoidella pahikset.” Sanoin kärttyisästi.

Saat teitysti tehdä maaleja. Tai... Saisit tehdä, jos vain osuisit verkkoon.”

Hah. Hah. Hah.” Sanoin kuivasti. ”Niin, osaisit sinäkin huolehtia selustastasi jos vain tietäisit miten taklata. Tai ottaa taklauksen niin, ettet löisi päätäsi ja alkaisi itkeä kuin pieni tyttö.” Sanoin pisteliäästi. Luke tuijotti minua hetken, kumartui ja kuiskasi korvaani: ”Ai niin kuin sinä itket?”

Pukkasin häntä kylkeen ja nauroin. Hän nauroi kanssani ja osoitti tielle.

Tuolta he tulevatkin.”

Tieltä tuli joukko nuoria. Heitä oli seitsemän. Iso ja pitkä poika, uskomattoman pieni poika, kaksi pientä tyttöä, yksi todella pitkä tyttö ja yksi ihminen vielä, mutten osanut erottaa, oliko hän tyttö vai poika. Kun he tulivat lähemmäksi, osaisin sanoa, että hän oli poika.

Ensimmäisenä luoksemme tuli Pitkä Tyttö. Hänen nimensä oli ilmeisesti Laura. Hän halasi muita ja kätteli minua lämpimästi.

Kukas tämä tytteli on?” hän sanoi pirteästi.

Olen Alison.”

Ison pojan nimi oli Matt, pienen pojan nimi oli Markus ja muut eivät suostuneet esittäytymään.

Mitä jos aloitetaan heti?” Laura kysyi. ”On niin kylmä, ettei tee mieli seistä ja jutella. Aloitetaan peli.” Muut mutisivat hyväksyvästi ja asetuimme peli paikoillemme.

Brad astui aloitukseen. Toinen lyhyistä tytöistä oli tuomari ja kun hän puhalsi pilliin, peli alkoi. Pallo siirtyi heti vastustajalle. Matt sai pallon ja alkoi hyökätä. Luke juoksi ylöspäin ja huitoi käsiään minulle. Nyökkäsin ja lähdin ajamaan Mattia takaa. Matt huomasi minut ja syötti Lauralle. Sophie yritti taklata Lauran, mutta epäonnistui. Laura syötti Markukselle, joka kuljette palloa ja potkaisi maaliin. Rachel sai pallon kiinni ja syötti Bradille. Brad alkoi kuljettaa palloa ylöspäin mutta hänen kimppuunsa yritti hyökätä Laura. Eivätkä keinot olleet ystävällisiä. Luke sanoi, että Lauralla on heikot kylkiluut. Katsoin nopeasti ympärilleni ja hyökkäsin.

Ihan mielettömän vitun hyvä peli.” Sophie sanoi.

Peli oli kestänyt kymmenen minuuttia ja se oli päättynyt 3-2, meidän hyödyksi.

Olet tosi hyvä hyökkääjä, ADHD”. Rachel sanoi. ”Hyökkäät kuin kotka. Nyt ymmärrän miksi olet lempinimeltäsi ADHD.”

Miten sinä sanoitkaan sille pikku pojalle? Kun hän oli tekemässä maalia?” Brad kysyi.

Ali jahtasi häntä ensin, lopetti yhtäkkiä ja sanoi:' voi vittu. Huomenna on lauantai.' Pikku skidi meni ihan hämilleen, alkoi nauraa ja Ali otti pallon.” Emma sanoi ja taputti minua selkään.

Njaa. Huomenna on kyllä lauantai.” Sanoin. Niin, seuraava olisi lauantai eikä äitini tiennyt missä olin perjantai iltana yhdeksän jäljeen. Kiva. Olin niin arestissa.

Rachel.” Sanoin. ”Miten olet niin hyvä maalissa? En ikinä saa palloa sillä lailla kiinni kun sinä sait sen?” Rachel oli oikea peto. Hän oli nopea, tarkkaavainen ja pelottava.

Njaa. Purkaan agressioita maaliin.” Hän sanoi. ”Miten et koskaan saa palloa maaliin?” hän kysyi.

En tiedä. Jalkani ja sihtini eivät pidä toisistaan.”

No, sait juuri vihollisia Brightonista. Lyön vetoa, että Laura ja Matt ovat menossa sairaalaan.” Luke sanoi ja nauroi. ”Sattuuko muuten kyynerpäähäsi paljonkin?

Eipä juuri. Hieman.” Innostuimme Matin kanssa mutapainimaan. Minulla oli pallo, hän halusi sen ja kamppasi minut. Olin kuitenkin niin ketterä, että tarrasin hänen kädestä ja vein hänet mukanani. Palkintona oli se, että Luke potkaisi pallon maaliin, mutta Matt istui päälleni ja tallasi kyynepääni päälle. Se sattui. Tosin, nauroin koko jutulle. Ei Matt halunnut liiskata minua. Toivottavasti ei.

Istuimme kaikki Rachelin autoon. Rachel kysyi missä asuin ja kun kerroin, hän kutsui minua taas snobiksi. ”Älä nyt.” Hän sanoi. ”Se on oikeaa snobi aluetta. Onnellisia ydinperheitä joilla on ruma koira ja iso talo.”

Totta, mutta meillä ei ole koiraa, eli olen melkein snobi.” Sanoin.

Minusta et ole yhtään snobi.” Sanoi Sophie. Katsoin häneen kysyvästi, aivan kuten kaikki muutkin. ”Hei, miettikää nyt. Hän on täällä meidän kanssa. Meidän. Ei snobit halua olla meidän kanssa. Voisivatko kaverisi tehdä tälläisiä asioita?” Katselin ympärilleni. Brad veti esiin uuden sikarin, sytytti sen ja veti henkoset. Hän tarjosi sikarin eteenpäin ja loppuen lopuksi Rachel poltti sen loppuun ( Ja aika hemmetin nopeasti ) ja otti esiin uuden. Voisivatko minun ystäväni polttaa sikareita siihen tahtiin? Istua maailman pienimmässä audossa tuntemattomien kanssa? Pelata pakkasessa jalkapalloa ja kampata ihmisiä sairaalakuntoon?

Uskon, että tämä voisi olla heistä ihan OK.”

Kaikki räjähtivät nauruun.

Älä viitsi.” Luke sanoi. ”Ne kaksi kanaa? Polttamassa sikareita? Pelaamassa jalkapalloa? ”

Ai puhut Lisasta ja Brigdestä?” Sanoin yllättyneenä. Lisa ja brigdet olivat melkein naapureitani. Emme juuri jutelleet koulussa, mutta vapaa-ajalla kyllä. ”Luulin, että tarkoitin koulukavereitani.”

Ai niitä viittä? ” Emma kysyi. Nyökkäsin varovasti.” Ei, ei, ei niitä. Nehän ovat ihan 'kivoja', eikö? Puhuimme kanoista.”

Olenko minäkin kana?” Kysyin yllättyneenä. Vai että kana. Mistäköhän sekin tuli. Tosin, Lisa ja Brigde olivat vähän kanamaisia...

Et.” rachel sanoi ja ojensi sikarin Lukelle.” Olet täällä, meidän kanssamme.”

Kaikki nauroivat lämpimästi ja alkoivat jutelle keskenään. Vain Brad ja minä olimme hiljaa. Otin tilaisuuden hyödyksi.

Miksette juttele koulussa? Siis, Emma ja Sophie ovat ainekin samassa koulussa kanssani, mutta he eivät koskaan juttele keskenään. Tekään ette Luken kanssa jutelleet.”

Emme halunneet näyttäytyä yhdessä.” Brad sanoi ja kohautti olkiaan.” On parempi olla eriksissä toisistamme. Jos sattuisimme jäämään kiinni jostain, ei meitä kaikkia voisi rangaista. Luke on muutenkin pääpahis ja me muut haluamme pitää sädekehämme ja koulukaverit. Ajattele nyt mitä ihmiset sanoisivat siitä, että istut Luken vieressä. Ajattele. Ihmiset juoruilisivat ilkeästi, ihan vain siitä, että istut Luken vieressä. Muutenkin, on parempi olla hylkäämättä menneitä paremman takia. Mitä jos jokin päivä tarvitsemme vanhoja tuttuja. Emme ole edes facebook-kavereita.” Kaikki nauroivat.

Tunnelma oli lämmin ja sikari haisi ilmassa. Ja sikari tuoksui hyvälle, myönnän.

Ensimmäisenä Sophie lähti. Sitten Brad. Nousin kiitollisena Luken sylistä pois ja katsoin kuinka Rachel selitti jotakin innoissaan Emmalle.

Olit todella hyvä.” Luke sanoi hiljaa.

Niin olin.”Sanoin pirteästi. ”Olin mahtava.”

Pyysin Rachelia jättämään minut ennen kotiani. ”Äiti tappaa minut, emmekä halua silminnäkijöitä.” Rachle nauroi ja jätti minut korttelin päähän. Kun he ajoivat ohi, vilkutin nopeasti ja lähdin kodille päin.

Ilma oli kylmä ja tuuli kovasti. Kaikki olivat nukkumassa, ketään ei näkynyt missään. Oli pimeää ja katulamput valaisivat tietäni.

Kun saavuin taloni pihalle, kaikki valot olivat sammuneet. Irvistin. Minä en selviäsi huomiseen. Nousin hitaasti portaat ylös ja avasin oven hitaasti. Oli pimeää. Kävelin keittiöön ja laitoin seinävalaisimen päälle. Olin vielä elossa, mikä oli mahtavaa. Keittiön pöydällä oli lappu, johon äitini oli kirjoittanut: 'Olet varmasti hätääntynyt, koska et tiedä missä olemme. No, olemme isoäidin luona yökylässä, muistatko? Riitelimme asista... Jääkaapissa on ruokaa, toivottavasti olet ajoissa kotona. Rakkaudella, äiti.'

Huokaisin syvään. Mikä helpotus. Kaikki olivat isoäitini luona kylässä, miksi en muistanut sitä?

Olimme jutelleet siitä, että saisin olla yksin kotona jo viikkojen ajan. Enkä edes muistanut sitä. Siis tästä äiti puhui, kun sanoi minun olevan dementikko...

Otin jääkaapista ruokaa, söin ja pesin hampaat. Juoksin suihkuun ja sieltä pois. Pukeudun ihanaan fanelli yöpaitaan ja letitin hiukseni. Kiipesin sänkyyn ja...

Heräsin iltapäivällä. Kello oli kaksi, kun raahauduin sängystä ylös. Kirosin ensi töikseni. Oli aika siivota huoneeni.

Minun huoneeni oli pieni ja sotkuinen. Se oli valkoinen sävyiltään, tosin halusin sen olevan todella erinäköinen. Vihasin rumia kukkatapetteja, vihasin vielä enemmän inhottavaa sänkyäni ja kaikkein eniten vihasin typerää kirjoituspöytääni. Kellä on nykyään kirjoituspöytä? Ei kellään. Pidin enemmän asunnostani joka oli sisäoppilaitoksessani. Se oli myöskin pieni, mutta ihan erilainen. Minulla oli nätti sänky, upea vaaterekki, isoja ruskeita laatikoita ja hassuja pikkupöytiä. Sisäoppilaitos huoneeni oli loaf-tyylinen ja jumaloin sitä. Huokaisin kun ajattelin koko asiaa. Pian, minun pitäisi muuttaa sieltäkin pois. Noukin vaatteitani lattialta ja potkin tavaroitani syrjään. En jaksanut siivota kauaa, sillä minun oli opeteltava vielä ranskaa. Kun tartuin ranskan kirjaani, auto ajoi pihaan. Hengittelin syvään, ja yritin selvitellä ajatuksiani.

Vanhempani eivät olleet olleet eilen illalla kotona. He eivät tiedä, missä olin, ajattelin. Eivät eivät eivät... Tunnustan. Olin peloissani. Jos joku arvailisikaan jotakin, olisin pulassa. Saisin viisitoista vuotta arestia. He pakottaisivat minut pois koulustani ja vaihtaisivat kouluni yleiseenkouluun. Olisin vieläkin onnettomampi. He ottaisivta Nälkäpeli-kirjani pois. Miten voisin elää sen jälkeen?

Ovi aukesi.

Haloo?” Äitini kysyi eteisessä.

Moi!” Huusin takaisin. Katsahdin peiliin, hengitin syvään ja kävelin eteiseen. ”Oliko kivaa?”

Oli.” Isäpuoleni sanoi.” Seuraavalla kerralla olet mukana.”

Ok.”

Ja se siinä. Kukaan ei sanonut mitään, kellekkään. Äiti otti pienimmän siskoni puvun pois ja siskoni juoksi suoraan huoneeseensa leikkimään. Vanhempi siskoni meni keittiöön sanomatta mitään. Juuri niin. Pyöräytin silmiäni ja menin huoneeseeni. Selvisin.

Viikonloppu meni nopeasti. Luin kokeisiin ja siivosin huonettani. Vaarini kävi kylässä, samoin serkkuni. Olihan se ihan mukavaa, minusta he kävivät liian harvoin. Minusta oli ihanaa kun vieraita kävi kylässä. Sai leipoa jotakin, jutella mukavia ja silloin tällöin sain rahaa. Mahtavaa. Kuka ei pitäisi siitä?

Kun sunnuntai ilta koitti, olin innoissani. En tiedä miksi. En ollut hirveän halukas tapaamaan ketään koulusta, en edes kavereitani. Halusin nähdä paremmin, miten Emma ja Sophie käyttäytyivät keskenään. Siitä voisi tulla kiinnostavaa. Huomioivatko he toisiaan ollenkaan? Vai juttelivatko he nurkan takana?

Lähdin kuuden aikoissa, mikä herätti äitini kiinnostuksen.

Mitä sinä näin aikaisin?” Hän kysyi.

Kunhan menen.” Sanoin ja vedin kengät jalkaan. ”Haluan nähdä kaverit.”

Koululleni oli noin kymmen kilometriä. Asetin kuulokkeet korvilleni ja lähdin. Oli pimeää, vaikka kello oli vasta vähän yli kuusi. Katulamput valaisivat katuja ja ihmiset kuljeskelivat kaduilla pienessä krapulassa.

Hei”. Takanani huudettiin.”Hei! Abby, pysähdy!”

Käännyin ympäri ja näin kuinka upea, pikimusta ferrari läheni.

Hei,” Autosta sanottiin”kelpaako kyyti?”

Luke?” Sanoin.”Pelästyin sinua.”

Se oli tarkoituskin.” Hän sanoi ja hymyili ilkikurisesti.” Kelpaanko minä kyyditsejäksesi? Ruumiillinen maksu riittää...”

Hah.” Sanoin kuivasti ja jatkoin matkaa. Luke ei muuksi muuttuisi, ikinä. Hän oli oikea peluri, naisten ja uhkapelien suhteen. Elämä oli hänelle shakkipeli, jossa hän oli voittaja. En tosin voi sanoa, ettenkö olisi ollut tismalleen samanlainen. Tosin, en ollut kiinnostunut naisista niin kuin hän oli.

Tule.” Hän sanoi ja jatkoi ajamista. Hän ajoi lähellä kävely katua, painoi kaasua hiljaa. ”Vien sinut koulullesi.”

Ajattelitko näyttäytyä kanssani julkisesti?”

Älä viitsi. Tule, kuuntelen The kooksia.”

Mitä?” Kysyin. The Kooks oli suuri intohimoni kohde, rakastin bändiä yli kaiken, jopa enemmän kuin Alice Coopearia tai Nälkäpeliä. Ja se oli paljon. Mutta, miksi Luke kuuntelisi The Kooksia? Hänhän oli enemmän rokin ja punkin perään...

Niin. Ooh laa, she was suchs a good girl to me...” Hän lauloi epävireisesti. Tosin, hänellä oli ihan hyvä ääni.

Tulen, jos lopetat laulamisen heti paikalla.” Sanoin ja laitoin käteni korvilleni. Hän nauroi. Istuin pelkääjän paikalle ja laitoin turvavyön kiinni. Luke laittoi radiota hiljemmalle ja minä ihastelin hänen autoaan. ”Ihana. Aivan ihana. Sinun? Luulin ettet ole vielä kahdeksaatoista vuotta...Saatikka edes seitsemäätoista vuotta. ”

Isäni osti tämän minulle. Hän luulee, että olen kahdeksantoista.” Luke sanoi ja räjähti nauruun.”Eikö olekkin siistiä?”

Ei.” sanoin. ”Ei, ei, ei ole. Kauheaa. Eikö sinua haittaa, ettei isääsi kiinnosta?”

Ei.” Luke sanoi huolettomasti.”Isäni on kauhea mies. Hirveä, hän löi meitä ja juopotteli.”Luke hymähti.”Toivottavasti hän pysyy poissa vielä monta vuotta.”

Entäs äitisi?”

Hän on ihan OK. Aika tunteeton tyyppi, pitää siskostani enemmän.”

Minun teki mieli kysyä:'Miksiköhän?´ Mutta tajusin pitää turpani kiinni. Aihe oli selvästikkin arka.

Väitätkö, että sinusta on kivaa, kun vanhempasi hengittävät niskaasi koko ajan?”

En!” huudahdin. ”Se on kamalaa. Etenkin kun halua vain juosta vapaana, tukka takussa hulmuten. Mutta ei. Tee sitä, sano tätä, pukeudu näin, näytä tältä...” Huokasin. ”Mutta, vanhemissa on hyviäkin puolia. Ainekin tiedän, että joku välittää.”

Olet levoton, tulessa ja eksynyt. Tiedät mitä haluat, mutta edessäsi on este. Vanhempasi. Etkö haluasi olla vapaa, edes hetken? Tehdä mitä haluat, milloin haluat...”

Joo, haluan.”

Minä saan tehdä niin.” Hän kuulosti ylpeältä ja minua ihmetytti miten pahasti se vitutti minua.

Kenen luokse menet, kun koko maailmasi romahtaa? Kun itkettää, ja kaikki menee huonosti.” Hän kohautti olkiaan.

Kenen luokse sinä menet? Et sinä itkeskele vanhempiasi vasten. Kukaan ei tunne sinua, kivustasi puhumattakaan. Olet yhtä sulkeutunut kuin minä, vieläkin sulkeutuneempi.”

En halua puhua asiasta.”

Luke nyökkäsi ja laittoi radion kovemmalle. Hiljaisuus vallitsi välillämme ja se oli aika kiusallista. Tuijotimme tietä edessämme ja olimme hiljaa. The Kooksin kappale läheni loppuaan. Ooh Laa oli yksi parhaimmista The Kooksin kappaleista.

Aina kun kuulen tämän, sitä tulet mieleeni.” Luke sanoi hiljaa.

"Miten? Ethän sinä edes tunne minua."

"Osaan päätellä. Muistatko kun juttelimme ensi kerran? Olit silloin viisi ja minä kuusi. Istuimme keittiön pöydässä. Veljesi lähti hakemaan paperia sillä kaadoin coca colat päällesi. Suutuit  minulle. Ja myöskin veljellesi sillä hän jätti sinut yksin minun kanssa. Aloin itkeä, sillä minua harmitti että vihasit minua. Haukuit minua mammampojaksi. Ja minä itkin lisää. lautasellasi oli pieni pala mokkapalaa. Työnsit sen minulle ja käskit syödä."

Olimme hetken hiljaa. Muistin kaiken, liiankin hyvin. Muistan miten coca cola kasteli vaatteeni ja tuoksuin ihanalle. Siitä päivästi lähtien osasin varoa Lukea. Ja miksi? Koska jokin siinä päivässä muutti hänet. Hän muuttui ja paljon. Hän ei tervehtinyt minua kun tuli meille. Jos tarvitsin apua, hän ei auttanut. Hän ei tappanut hämähäkkejä jotka olivat huoneessani. Hän ei antanut minulle korkealla olevia kuppeja. En pitänyt muutoksesta joten annoin olla.

"Muutuit sen jälkeen.

 

 

 

HUOM! Tarina on harjoitus. Olen lukossa, ja kirjoittaminen on hankalaa. 

Tykkään tästä tarinasta, tästä tulee ihan kiva. :)

©2018 Dream on - suntuubi.com