Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ensimmäinen luku

"Paikoillanne."
Hengitin syvään. Todella syvään, ilmaa, jonka tiesin suodattuvan monien kilometrien päästä maan pinnalta. Ilmaa, joka oli silti monta kertaa puhtaampaa kuin pinnalla.
"Valmiit."
Laskeuduin juoksuasentoon ja vilkuilin hermostuneesti muita juoksijoita. He kaikki näyttivät paljon minua urheilullisimmilta, vahvemmilta, ja ennen kaikkea rennoimmilta. Se ei todellakaan ollut hyvä juttu. Pakotin kasvoni rennoiksi ja toivoin näyttäväni itsevarmalta. Ei, en vain toivonut. Minä olin itsevarma, todella.
"Hep!"
Kuului pamaus ja me lähdimme juoksuun. Pakotin tseni yhä nopeammaksi, vaikka jalkani ja keuhkoni huusivat armoa. Minä en saisi hävitä tätä kilpailua.. En vain saisi. Minun maineeni olisi mennyttä, jos häviäisin. Ja voi Juma, miten noloa se olisi, kun olin kerskaillut voittavani taatusti. Harjoitelleeni tähän kilpailuun lähes päivittäin. 
Mikä ei tietenkään ollut totta.

Minä juoksin kuin hirviön jahtaamana, mutta joku oli nopeampi. Joku, jolla oli ällöttävän pitkät punaiset hiukset.
Krista. Voi perhana. Minä vihaan sitä naikkosta.
Saavuin maaliin heti Kristan jälkeen. Huohotin ja painoin kaksin kerroin kohti muovinurmikkoa. Minä olin hävinnyt. Hetkeksi paniikki iski, mutta kokosin itseni nopeasti. Nyt ei ollut todellakaan aika näyttää heikolta.
"Amelie? Hävisit? Mitämitä? Eikö treenaus riittänytkään? Vaikka, miten se nyt olikaan, treenasit helvetin rankasti päivittäin?" Kuulin jonkun sanovan. Nostin katseeni ja katsoin itsevarmasti Michaeliin, luokkamme "hauskaan" poikaan.
Michaelilla oli vaaleanruskeat, peruspojan lyhyet hiukset, ja monen tytön mielestä vastustamattomat siniset silmät. Hän oli lihaksikas sillä lailla hotilla tavalla, ja hän pukeutui peruspojan tavoin löysään huppariin ja farkkuihin. Hänessä oli  vain yksi pieni vika, joka sai tytöt välillä torjumaan treffipyynnöt.
Michael oli noin 150cm pitkä.
"No mutta, Mike. Ilmeisesti Krista oli vain harjoitellut paremmin. Minä-toisin kuin eräs-en ole huono häviäjä", sanoin virnistäen ja tiesin, ettei Michael keksisi mitään sanomista. Kuten ei keksinytkään.  Hän kohautti olkapäitään ja meni takaisin kavereidensa luo. 
Etsin laukkuni ja kaivoin peilin jostain sen uumenista. Mustareunukseisen, uuden, vasta eilen ostetun peilin. Sivelin hetken sen takakantta, niinkuin olin nähnyt elokuvissa tehtävän ja käänsin sen sitten itseeni päin.
Minulla oli oljenvaalea, kerrostettu polkkatukka. Etuhiukseni olin kiinnittänyt pinneillä taakse, niin että otsani näytti hieman korkeammalta kuin se onkaan. Olin meikannut aika kevyesti. Silmiini olin laittanut hiukka mustaa ripsiväriä ja violettia luomiväriä, joka korosti täydellisesti sinisiä silmiäni ja kalpeaa ihoani.
Kalpeaa ihoa. Kaikilla oli kalpea iho. Tai, oikeammin, kaikilla Alamaailman asukkailla. Se oli meille ylpeyden kohde, suuri asia, tai enemmänkin näkyvin asia, mikä erotti meidät ylämaailmasta. Minä tietenkin tiesin mistä se johtui; ylämaailmalaisilla oli ruskea kerros, joka johtui auringosta ja mitä kutsuttiin muistaakseni pigmentiksi.
Minusta se kuulosti ällöttävälle.
Sipaisin pinnistä karanneen etuhiuksen paikalleen ja työnsin peilin takaisin laukkuuni. Nousin ylös ja lähdin kohti Ulkosalin (joka ei kyllä ollut ulkona, luojan kiitos, se oli vain tehty näyttämään siltä kuin olisimme ulkona; katossa oli sininen hologrammi, jossa liikuskeli "pilviä" ja joka muuttui vuorokaudenajan mukaan) keskustaa, missä palkintojen jako oli jo jonkin aikaa sitten alkanut. Juoksu oli ollut koulumme  liikuntapäivän viimeinen laji ja koska minä olin korkeimmalla luokalla niin tottakai olin ollut myös viimeisessä juoksussa.
"Ja viimeiseksi tyttöjen 100 metrin juoksun tulokset. Kolmanneksi tuli Angelica, suvultaan 362! Angelica, ole hyvä ja astu tuohon." selostaja selosti ja osoitti palkintopallin kolmoskohtaa.
Ai mikä 362? Niinpä, et voikaan tajuta, koska olet ylämaailmasta.
Alamaailmassa on yhteensä jotain 7000 sukua. Jokainen 7000 sukua on nimetty numeroilla yhdestä seitsemään tuhanteen. Numero tulee aina äidin mukaan, eli koska minun äitini nimi on Ellen 421, minä olen Amelie 421.
Kaupunki, jossa minä asun, on pääkaupunki. Täällä asuu suvut 1-1000, ja  kaupungissa on yhteensä asukkaita suunilleen 6 miljoonaa. Tai, kaupunki on ehkä väärä nimitys. Enemmänkin maa, jossa kaikki ovat pakkautuneet yhteen sumppuun. Ja ehei, en todellakaan tunne kaikkia sukulaisiani.  
Kuten varmasti huomaat, meitä on älyttömästi vähemmän kuin ylämaailmalaisia.
"Toiseksi! Amelie, suku 421! Tänne vain, tänne vain!" kuuluttaja höpötti. Astuin palkintopallille näennäisen tyynenä, ja hymyilin säteilevästi selostajalle, kuin olisi ollut todella mahtavaa, että pääsin jopa kakkossijalle.
Oikeasti sisälläni kuohui, vihasin sitä, että en ollut päässyt ykköspaikalle. Minun teki niin mieli kuristaa selostaja, kolmanneksi tullut Angelica ja kaikki katsojat. Tai, no ei ehkä ihan kaikkia. Olihan joukossa sentään pikkuveljeni, tuo ärsyttävä kaksitoistavuotias gangsta. Huomasin hänet isossa kaveriporukassa kentän laidalla. Hänet oli tosin aika vaikea erottaa muista, kun koko poikaporukka oli pukeutunut järkyttävän isoihin huppareihin ja farkkuihin. Ja isoihin skeittikenkiin.
"Ja ensimmäiseksi, Krista 703! Aplodeja Kristalle!"
Sali kaikui kohteliaista taputuksista. Joku toi meille mitalit ja selostaja pyysi antamaan taputukset meille kaikille. Taas taputuksia. Minä vain halusin päästä pois mahdollisimman nopeasti.
Lopulta selostaja kehotti meitä menemään kavereidemme luo, ja koulumme rehtori, vaaleatukkainen nainen nimeltään Fione 79 tarttui megafoniin.
"Hyvät oppilaat, koulupäivä on päättynyt, joten voitte mennä odottamaan kuljetustenne saapumista. Pyytäisin kuitenkin Amelie, Mana, Erin ja Harry 421:tä tulemaan kenttätoimistolle. Teille olisi vieras", rehtori sanoi ja sulki megafonin.
Minä kohotin kulmiani. Mana, Erin ja Harry olivat serkkujani, suunilleen samanikäisiä kuin minä. Kenellä oli asiaa meille?
Lähdin kulkemaan vastavirtaan ihmismassassa. Kesti jonkin aikaa, että pääsin urheilukentän toimistolle. Urheilukentän valoja oli jo alettu hämärtää, sillä meidän jälkeemme kukaan ei käyttäisi kenttää tänään. Ilmastointilaitteet puhalsivat täysillä, ja muovinen ruoho huojui sen voimasta.
"Amelie!" joku kutsui takaani. Käänyin ja huomasin katsovani Manan suippoja, harvinaisen tummia kasvoja ja ruskeita silmiä. Muistin, että häntä oli nuorempana kiusattu erilaisen ulkonäkönsä vuoksi. Siksi, ettei hän ollut tarpeeksi kalpea, että hänellä oli tummat silmät.
Häntä oli sanottu puolilajiseksi, puoliksi Ylämaailmalaiseksi.
Se on pahimpia loukkauksia, mitä meikäläisille voi sanoa.
Mutta sitten, kun Manan kaksoisveli Harry oli murtanut kahden kiusaajan nenät, kiusaaminen oli loppunut kuin seinään. Nytkin Harry seisoi itsevarman näköisenä Manan takana. Myös hänellä oli suipot kasvot, ruskea iho ja silmät. Itseasiassa hän oli kuin sisarensa kopio, mustaksi värjättyine hiuksineen ja samantyylisinen vaatteineen.
Tänäänkin he olivat pukeutuneet lähes samalla tavalla:
molemmilla oli harmaat gollegehousut ja musta takki. Heidät erotti vain eripituisista hiuksista ja asenteesta.
Manasta oikein huokui vilpitön ilo, mutta Harryssa oli hiljaista, itsevarmaa voimaa.
"Hei Mana. Hei Harry. Mitä luulette, mitäköhän asiaa, ja kenellä on meille?" kysyin mennen heti asiaan.
Mana kohotti olkapäitään.
"En tiedä, mutta Harryllä on teoria" hän vastasi. Harry nyökkäsi. Käännyin katsomaan Harrya odottavasti.
"Jep. Satutko muistamaan, mitä tapahtui vuosi sitten suunilleen samaan aikaan?"
Kurtistin kulmiani. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi:
"Suku 744. Diego, Violet, Miriam, Annabeth. Kutsuttiin opettajanhuoneeseen. He saivat siirron. Siihen kouluun."
Sinusta ehkä sangen merkityksettömät sanat saivat minut unohtamaan tämänpäiväisen häviöni. Sillä, jos Harry oli oikeassa, minä en enää koskaan olisi häviäjä.
Siihen kouluun. Uskomatonta.
Se koulu oli uskomaton, legendaarinen opisto. Kukaan ei tiennyt, miten oppilaat valittiin sinne, ei ollut mitään pääsykokeita tai vastaavia.
Se koulu oli erityinen sisäoppilaitos, laadukkain, mitä maan alta löytyi. Mutta se ei ollut syy, miksi jokainen unelmoi sinne pääsystä.
Se koulu oli painottunut aiheeseen, jonka jokainen halusi osata.
Psykokineasiaan.
Kykyyn liikuttaa esineitä mielen voimalla.
Hetkeen en pystynyt peittämään innostustani. Virne nousi kasvoilleni, ja taisin naurahtaa. Sitten hallitsin itseni taas. Jätin kasvoilleni pienen hymyn ja kohautin olkapäitäni.
"Saa nähdä", sanoin.
"Mana! Harry! Amelie!" Erin huusi ja juoksi meidän luoksemme.
Hän painui kaksinkerroin ja huohotti. Hänellä oli pitkät, blondit hiukset, jotka olivat letillä hänen niskassaan. Erin silmät olivat kirkkaanvihreät, ja hänen vaatetuksensa, lyhyt sininen olkaimeton mekko sai minut miettimään, miten hän oli onnistunut välttämään liikunnan.
"Voi hitto. Olin jo melkein lähtenyt, kun kuulutus tuli. Mitä luulette, mitähän asiaa meille on? Ja kenellä?"
Kävellessämme Harry selitti teoriansa Erinille, joka vastasi kiljahtamalla kimeästi:
"Eikä!"
Sitten hän rupesi lähettämään asiasta tekstiviestiä jollekkin kaverilleen.
Koputin varovati toimiston ovea.
"Sisään", joku kehotti ja avasin oven ja astuin sisälle muut perässäni.
Toimistossa oli valkoiset seinät, ja sen lattia oli haalean vihreä. Siellä täällä oli ruukkukasveja ja keskellä huonetta oli työpöytä, jonka edessä oli neljä nojatuolia.
Huone näytti minusta tyhjältä, siltä, kuin sitä ei olisi käytetty vuosiin.
Pöydän takana istui yrmyn näköinen mies. Kolumme rehtori seisoi hänen vieressään, enkä voinut mitään mielikuvalle, että hän olisi miehen henkivartija.
"Istukaa, olkaa hyvät", mies sanoi ja viittasi tuoleihin.
Me istuimme, minä reunaan vasemmalle, Erin minun viereeni, sitten Mana ja aivan oikealla Harry.
"Nimeni on Kevin 2300. Olen ammatiltani opettaja. Osaatteko arvata, minkä aineen?" mies kysyi.
Hän katsoi meitä jokaista vuoron perään, samean sinisillä silmillään, sellaisella arvovallalla, joka sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Ei ollut mitään epäilystä, mitä ainetta hän opetti.
"Psykokinesiaa, sir", Harry sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänensä värähti. Kevin nyökkäsi.
"Kyllä. Ja siitähän teidän on helppo arvata jotain, mutta mitä, neiti Erin?" hän sanoi ja käänsi katseensa Eriniin päin. Erin hätkähti.
"Öh, tuota, meidät on kai valittu opiskelemaan siihen kouluun?" hän töksäytti, punastui ja laski katseensa. Hetken päästä hän lisäsi hätääntyneen kuuloisena: "sir."

"Aivan oikein. Olet selvästi kuunnellut nuoriherra Harrya. Ja seuraava kysymys onkin, että miksi juuri teidät? Monien potentiaalisten ehdokkaiden joukosta? Osaatko arvata, neiti Mana?" hän kysyi.

Mana katsoi häntä hämmästyneenä, ja mutisi sitten:
"En tiedä, sir."
Kevin hymähti.
"Yksinkertaisella, reilulla tavalla, josta kenenkään ei pitäisi pystyä valittamaan. Onko neiti Ameliella jotain ideaa?" hän kysyi ja käänsi katseensa minuun.
Katsoin häntä suoraan silmiin, joka vaati melkoista tahdonvoimaa, mietin hetken, ja vastasin:
"Arpomalla, sir."
"Kyllä. Koska kaikilla on psykokinesian taito, on reiluinta, että joka vuosi me arvomme joka kaupungista yhden suvun, ja sitten suvun sisältä viisitoistavuotiaista neljä henkilöä. Ja te olette sitten tämän vuoden, tämän kaupungin onnekkaat", Kevin sanoi ja hymyili hieman. Tekohymyä aivan selvästi, mutta se ei haitannut. Minua ei haitannut sinä hetkenä yhtään mikään.
Rehtori, joka oli tähän mennessä pysynyt hiljaa, sanoi:
"Siirrytte jo ensi viikolla. Tämän viikon loppuun teillä on vapaata. loput ohjeet löytyvät tämän kirjekuoren sisältä."
Hän ojensi meille suuret, vaaleanruskeat kirjekuoret.
Tartuin kirjekuoreen ja tunsin, kuinka käteni tärisi innostuksesta.
Pakotin itseni rauhoittumaan ja käteni lopetti tärinän.
Kevin vilkaisi minua nopeasti kasvoillaan lievästi kiinnostunut ilme.
"Voitte mennä", hän sanoi.

"Mitä minä sanoin!" Harry sanoi innostuneena. Kohotin kulmiani. Oli epätavallista häneltä ilmaista tunteitaan niin kiihkeästi.
Hän ja Mana juttelivat innostuneina toisilleen, ja Erin puhisi puhelimeensa uskomattoman nopeasti. Kuka linjan toisessa päässä sitten olikin, hänellä kestäisi pitkään saada mitään selvää Erinin puheista.
Jättäydyin tahallani muista jälkeen. Koko kenttä oli lähes kokonaan pimennetty, eikä siellä ollut meidän lisäksemme ketään muuta. Ilma oli viileää, lämmittimet oli ilmeisesti ainakin osaksi sammutettu. Harryn, Manan ja Erinin äänet olivat ainoita, mitä kuulin, ja ne tuntuivat heikoilta ja yksinäisiltä kaikuessaan lähes tyhjässä salissa.
En oikein tiedä, miltä minusta sinä hetkenä tuntui. Olin toki innoissani, siitä miten hyvä tuuri minulle oli käynyt. Ja vahingoniloinen niitä ikäisiäni kohtaan, jotka eivät pääsisi koskaan samaan tilanteeeseen kuin minä.
Tunsin taas täriseväni, mutta en innostuksesta tai kylmästä. Tämä tunne oli jotain muuta. Vaikka kuinka yritin, en saanut sitä loppumaan.
Kävelin vielä jonkin aikaa, mutta sitten tärinä kävi sietämättömäksi, ja pysähdyin. Laskeuduin kyykkyyn ja painoin pääni polviani vasten. Muiden äänet kävivät yhä kaukaisimmiksi minulle. Puristin kirjekuortani tiukasti rintaani vasten.
Vedin henkeä sisään ja ulos, mutta se ei tuntunut riittävän. En saanut tarpeeksi happea.
Vedin henkeä uudestaan, uudestaan, uudestaan, yhä nopeammin ja nopeammin. Käteni hikosivat, enkä tiedostanut paljoakaan ympäristöstäni. Ja mitä tiedostettavaa siinä muka olisikaan ollut? Pelkkää tyhjää, muovinurmikkoa ja juoksurata, ja lopulta seinä. Ja seinän jälkeen satoja kilometriä maata, putkia ja viemäreitä.
En tiennyt, miltä minusta oikeastaan tuntui. Kaikki oli sillä hetkellä hyvin, hyvin epätodellista. Kului aikaa, en tiedä, kuinka kauan, mutta lopulta kehoni rauhoittui.
En ymmärtänyt, mitä minulle oli juuri käynyt. En ollut milloinkaan törmännyt sen tapaiseen tapahtumaan. Kaikki tuntui jotenkin niin epäselvältä, vaikka kohtaus olikin jo loppunut.
Kohtaus. Niin, päätin kutsua sitä sillä nimellä jatkossa.
Vaikka jalkani tärisivät vielä, onnistuin pakottamaan itseni rauhalliseksi ja lähdin kulkemaan kohti salin ovea, kohti muuta kaupunkia. Minun oli jo korkea aika mennä kotiin.

©2018 Dream on - suntuubi.com