Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Toinen luku

Iso, musta rakennus. Iso siis lievästi sanottuna. Se oli suurin koskaan näkemäni rakennus, mikä tuntui aika oudolta. Miksi koulu oli niin, iso, vaikka oppilaita oli niin vähän?
"Vau", äitini sanoi hiljaa takanani. Hän oli yllättävän nuorekas nelikymppinen, ja minusta hän käyttäytyi välillä kuin olisi ollut ikäiseni, tai jopa nuorempi.
Äidilläni oli vaaleat, oljenväriset hiukset kuten minullakin, mutta ssiihen jäikin meidän yhdennäköisyytemme. Äidillä oli vaaleanharmaat silmät ja pyöreähköt kasvot. Hän oli hyvin laiha, monien mielestä vaarallisen laiha, mutta kukaan ei koskaan valittanut siitä. Äitini oli malli, joten kaikkien mielestä laihuus oli vain hyvä juttu.
En oikeastaan välittänyt hänestä piirun vertaa. Tuskin näin häntä kotona, ja tiesin, että hänellä oli monia miesystäviä. Kun isä kuoli, hän ei edes saapunut hautajaisiin. Olin silloin aika nuori, ja uskoin, kun minulle sanottiin, että hän oli liian masentunut tullakseen. Vasta myöhemmin olin ruvennut miettimään, kuka oli se mies jonka löysin kodistamme alusvaatteillaan hautajaisten jälkeen.
Huoltajan piti kuitenkin olla mukana ensimmäisenä koulupäivänä, joten minun oli siedettävä häntä vielä jonkin aikaa. Luojan kiitos, että koulu oli sisäoppilaitos.
"Uusi oppilas?" joku kysyi. Käännyin ja näin itserakkaan näköisen pojan, jolla oli värjätyt mustat hiukset sliipattuina taakse. Hän katsoi minua harmailla silmillään nenänvarttaan pitkin halveksien, kuin olisin roska joka pitäisi pyyhkäistä pois hänen tieltään.
Minä tunnistin sen katseen, sillä käytin sitä itsekkin enemmän kuin usein. Vastasin hänen katseeseensa enkä antanut ilmeeni värähtääkään.
"Kyllä", vastasin kuuluvasti.
Häijy hymy karehti hänen huulillaan.
"Hienoa, uusia kakaroita. Valitettavasti minut on nimetty ohjaamaan teikäläisiä. Mikä on nimesi?" poika sanoi epäystävällisesti.
Sisäisesti minua samaan aikaan sekä raivostutti että nauratti. Poika oli hämmästyttävän samankaltainen kuin minä; itsevarma, halveksiva, yksinäinen susi. Mutta toisin kuin minä, hän ei edes viitsinyt esittää ystävällistä.
"Amelie 421", vastasin yhä ilmeettömästi. Poika voihkaisi.
"Voi hitto. Olen sinun ohjaajasi. Pitääkö minun todella kaitsea kaltaistasi kakaraa koko vuoden?" hän voihki.
"Ei huolta. Aion tehdä elämästäsi karseaa", minä vastasin ja näytin pojalle säteilevimmän tekohymyni.
Poika vilkaisi äitiäni, joka ihasteli vieläkin koulurakennusta. Tai näytti ihastelevan; oikeastaan hän puhui puhelimessa jonkun, luultavasti miehen kanssa.
"Huoltajat pääovesta suoraan eteenpäin käytävää ja rehtorin kansliaan", hän sanoi ja kääntyi takaisin minuun päin.
"Noniin, kakara. Kai minun on sitten pakko pitää sinulle esittelykierros."
"Selvä on, fossiili."
Poika mulkaisi minua.
"Nimeni on Jason. Vähän kunniotusta, kiitos", hän sanoi.
"Kunniotusta saat vasta sitten, kun alat kunnioittaan itse minua", vastasin,"fossiili."
"Kakara."
"Luolamies."
"Vauva. Nyt mennään ennen kuin ehdin kuolla ärsytykseen", Jason sanoi ja lähti kohti ovea.
En oikeastaan tiennyt, inhosinko vai pidinkö Jasonista. Hän oli kyllä ärsyttävä, mutta ainoa tapaamani ihminen, johon pystyin purkamaan vihaani. Hänen kanssaan kinastelu oli oudon vapauttavaa.
Annoin pienen hymyn käväistä huulillani. Uusi kouluvuosi ei ollut alkanut hassummin.

"Tervetuloa, uudet oppilaat", rehtori sanoi. Siihen jäikin kaikki, mitä hänen pitkästä puheestaan kuulin. Istuin suuren salin etumaisessa penkkirivistössä, tuijotin lavalle mitään näkemättä ja yritin näyttää niin pitkästyneeltä kuin mahdollista.
Jason istui vasemmalla puolellani. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän nojasi rennosti tuolinsa selkänojaan. Olin aika varma, että hän nukkui.
Oikealla puolellani istui tuntematon, Jasonin ikäinen poika, joka jutteli leppoisasti vieressään istuvalle Harrylle. Oletin pojan olevan Harryn ohjaaja, mutta en viitsinyt kiinnittää häneen huomiota.Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, ja havahduin vasta, kun Jason tökkäsi minua kipeästi kylkeen. Sain hädin tuskin tukahdettua kiljaisua.
"Kakara. Sinuna pysyisin hereillä, sillä minä lähden nyt, enkä välitä pätkääkään, tuletko sinä mukaan vai jäätkö tanne torkkumaan siihen asti kun siivoojat tulevat työntämään sinut roskikseen" hän sanoi ja huomasin, että sali oli tyhjenemään päin.
Mulkaisin Jasonia. "Jos sinua ei kiinnosta, olisit vain jättänyt minut nukkumaan", sihahdin. Jason löi korostetun innostuneesti kätensä yhteen.
"Totta! Mutta jos sitä niin kovasti kaipaat, voin kyllä työntää sinut roskikseen itsekin", hän huomautti.
Olin sanomassa vastaukseksi jotain nasevaa, mutta koska Jason lähti kävelemään ripeästi ulos salista, sanat juuttuivat kurkkuuni. Seurasin häntä käytävälle.
Jason haukotteli. "Selvä. Kai se esittelykierros on sitten pakko pitää..." hän sanoi haukotuksen lomasta.
"1.kerroksessa, eli tässä, on juhlasali, ruokala, yleinen oleskeluhuone, vessat, opettajien huone ja henkilökunnan asuntola. Ruokala on tuolla, tämän käytävän päässä pääsisäänkäynnin vieressä. Vessat löytyy kun kulkee eteenpäin käytävää vielä lisää. Vasemmalla poikien ja oikealla tyttöjen vessa. Niissä saa käydä vain kouluaikaan, muuten on käytettävä asuntolakerroksessa olevia vessoja" Jason selitti ja minä painoin mieleeni kaiken. Kuljimme ympäriinsä koulua, ja hän kertoi minulle kaiken, unohtamatta ilkeitä kommentteja, joihin minä muistin aina vastata yhtä ilkeästi.
2. kerroksessa olivat luokkahuoneet. Niiden sisälle emme päässeet, joten saisin odottaa ylihuomiseen, koulun alkuun, ennen kuin uteliaisuuteni tyydyttyisi.
3. kerroksessa oli oppilaiden huoneet. Poikien ja tyttöjen puolet olivat erillisillä käytävillä, eivätkä pojat saanet liikkua tyttöjen puolella (eivätkä tytöt poikien) klo 18.00 jälkeen. Jokaisen huoneen ovessa oli lukko, johon oli kaksi avainta, yksi oppilaalla ja yksi vahtimestarilla. Jason teki ensimmäisen ystävällisen tekonsa minulle hakemalla minulle oman huoneeni avaimen vahtimestarilta. Se tosin taisi kuulua hänen töihinsä ohjaajana, ja hän kyllä valitti siitä, joten sitä ei kai voinut laskea ystävälliseksi teoksi.
Huoneeni numero oli hämmästyttävää kyllä numeroltaan 3. Jason selitti, että huoneet vaihtuivat vuosittain, ja minulla oli vain käynyt hyvä tuuri. Minustakin se oli hyvä juttu, koska olin lähellä ovea. Minun ei siis tarvitsisi rampata hirveän pitkiä matkoja.
Avasin varovasti huoneeni oven ja astuin sisään. Huone aika pieni, mutta hyvin viehättävä. Sen seinät olivat valkoiseksi maalatut ja lattia tummaa parkettia. Seinän vieressä olevalla sängyllä oli vaalean ruskea päiväpeite. Takaseinällä oli suuri ikkuna, jonka edessä roikkuivat vaaleansiniset verhot. Ikkunasta näki luultavasti koulun massiiviselle pihalle. Ikkunan edessä ei ollut mitään. Pieni tummanruskea työpöytä löyti vastapäätä sänkyä, vaatekaapin vierestä. Sen yläpuolella oli seinähylly.
Henkäisin hieman turhankin kuuluvasti.
"Jeejee, ihan sikasiistiä. Mennään ruokalaan. Minulla on nälkä, ja pittä kuitenkin näyttää se sinulle", Jason sanoi takaani.

Ruokala oli aika tyylikäs. Se oli vaaleaa marmoria kauttaaltaan, ja valoa tuli monista pienistä kivilampuista. Suurista, lattiasta kattoon yltävistä ikkunoista näkyi sisäpihalle.
Ruokalassa oli aika tyhjää vielä, kun menimme sisään. Jason meni suoraan ruokalinjastolle ja lastasi lautasensa täyteen langnea. Seurasin perässä mutta otin ruokaa kohtuullisesti, täysin ruokaympyrän mukaisesti. Jason vilkuili ympärilleen ja suuntasi sitten huomaamattiomaan nurkkapöytään, johon mahtui vain kaksi. Menin hänen perässään ja täräytin tarjottimeni häntä vastapäätä. Jason ei sanonut mitään, ei edes vaivautunut mulkaisemaan minua, vaan keskittyi ruokaansa. Otin hänestä mallia.
Ruokala täyttyi hiljalleen oppilaista. Vanhemmat oppilaat menivät itsevarmoina omiin vakiopöytiinsä, ja uudet oppilaat sulloituivat kaikki samaan pöytään. Suurimman osan ohjaajat tulivat mukana. Osa ohjaajista näytti tylsistyneeltä.
Löysin Erinin katseellani. Hänellä oli jo liuta uusia, tajuttomasti kikattavia kavereita. Meikattuja lissuja, laihoja ja muotivaatteissa.
Harry ja Mana juttelivat vanhempien oppilaiden kanssa innostuneen näköisenä.
Katselin ympärilleni ja huomasin, että tuskin kukaan oli yksin. Jokaisella oli joku, bestis, poika/tyttöystävä, hyvänpäiväntuttu. Jotkut risteilivät pöytien välissä juttelemaan kuka kenellekkin.
Vilkaisin Jasonia, ja tajusin, että hän oli aivan tahallaan yksin. Hänen takanaan hänät tuijotti herkeämättä tyttölauma, joka koostui selvästi pöljistä, rakastuneista lissuista. He kuolasivat Jasonin perään ja vilkuilivat minua mustasukkaisina.
Jason nousi pöydästä, ja minä nousin perässä. Myös tytöt Jasonin perässä nousivat ja kiirehtivät kikattaen Peräämme astioiden palautusjonoon. Jason irvisti.
"Voi helvetti. Nuo taas..." hän mutisi ja mulkaisi takanaan olevia tyttöjä. Mulkaisu ei vaikuttanut mitenkään.
"Ihailijoita? Sinulla? En olisi uskonut", minä sanoin. "Mikäs idoli sinä olet? Anteeksi, etten palvo sinua" jatkoin pahoittelevalla äänellä.
"Pää kiinni, kakara."
"Sori, idoli."
Minä virnistin ilkikurisesti.
"Voin ruveta manageriksesi. Jos maksat kunnon palkkaa", virnuilin.
"Selvä. Hoida nuo pois takaani tirskumasta" Jason sanoi ja hymyili ilkeästi. Hän tahtoi kääntää sanani minua vastaan. Voittaa minut.
Ja sehän ei käynyt.
Ei, se ei käynyt, mutta en keksinyt, mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdäkään. Hankkiutua oikeasti eroon Jasonin faneista? Miten? Vastata jotain nasevaa? Mitä?
Sillä hetkellä minä vihasin Jasonia. Vihasin sydämeni pohjasta sitä, että hän oli kehdannut voittaa minut. Kehdannut sanoa jotain, joka veti minut hiljaiseksi.
Minä peitin vihani. Peitin sen taidolla, ja naurahdin Jasonille, kuin ajatus Jasonin fanien karkoittamisesta olisi ollut naurettava. Tai jotain sellaista minä ajattelin, mutta Jasonin ilmeestä päätellen hän tiesi saaneensa erävoiton. Sodassa minua vastaan.
Ruokalasta poistuessamme minun ja Jasonin tiet erosivat. Minä kävelin näennäisen rauhallisesti huoneeseeni ja Jason omille teilleen. Ilmeisesti tämän päivän ohjelma oli siinä.
Annoin huoneeni oven rysähtää kiinni kovemmin kuin oli tarkoitus.
Minä vihasin Jasonia. Vaikka syy tuntuikin kovin pikkumaiselta, minä vihasin häntä silti.
©2018 Dream on - suntuubi.com