Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Ensimmäinen luku: Kadonneet
Ann
 
"Jaahas, Ann. Myöhässä taas. Kolmatta kertaa. Tiedäthän, mitä se merkitsee?" Annin äidinkielenopettaja sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan. 
Ann huokaisi. Kyllä hän tiesi. Liiankin hyvin. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nukkunut pommiin. Ei ollut myöskään ensimmäinen kerta, kun hän nukkui kolmatta kertaa pommiin.
Mikset ole koskaan poissa koulusta kun nukun pommiin? Ann ajatteli harmissaan ja muisteli näkemäänsä unta, joka oli keskeytynyt Annin äidin kysymykseen tämän tullessa yövuorosta: ''Mikset ole jo koulussa?''
Ann ei muistanut, mitä oli nähnyt unessaan. Hänelle oli vain jäänyt tunne siitä, että kaikki ei ollut hyvin. Jokin ei ollut kohdallaan. Jokin ei ollut ollut kohdallaan pitkään aikaan.
"Ann?" Opettaja kysyi. Ann havahtui ajatuksistaan. Koko luokka katsoi häntä. Eivätkä kaikki katseet olleet ystävällisiä. 
"Ööh, sori. Joo, tiedän", Ann sanoi ja laahusti eturivin pulpettiaan kohti. 
"Tracey, mikä se lappu on?" Opettaja kysyi yllättäen ja kaikki käänsivät katseensa Traceyhyyn päin, joka ahkerasti ojensi lappuja kavereilleen. 
"Anteeksi! En tarkoittanut häiritä oppituntia! Vastasin vain Mellien kysymykseen. Eihän käytösnumeroni putoa tästä?" Tracey kysyi hunajaisesti esittäen täydellistä mallioppilasta tavalla, joka oli niin ilmiselvää perseen nuolentaa, että se ei toiminut kuin äidinkielen opettajaan. Ann tuhahti. Hän ei millään tajunnut, miten Tracey edes viitsi olla niin läpinäkyvän silmääpalvova lässynlässyniikopettajaanteeksieihänminullekäymitäänseolituonvika-tyyppi. 
Tracey; taatusti koko koulun paras silmänpalvoja, mielistelijä, valehtelija ynnä kiusaaja. Tosin, ei kukaan kyllä tosissaan uskonut hänen valheitaan, ja kaikki kyllä näkivät häne mielistelynsä läpi, mutta jostain syystä kaikki opettajat pitivät häntä hellyyttävänä, ja katsoivat hänen tekojaan läpi sormien. Tämä taas teki hänestä monien oppilaiden mielestä coolin, joten hänestä oli tullut koulun suosituin tyttö. Ja kaunein. Hänellä oli tummanruskeat, piikkisuorat (ja ohuet) olkapäille yltävät hiukset. Täydellinen iho. Laiha, mutta muodokas. Rikas perhe. Merkkivaatteet.
Hän ei koskaan huomioinut Annia. Miksi olisikaan? Tai, kyllä hän silloin huomio, kun tarvitsi kiusattavaa, eikä ketään muuta ollut lähistöllä.
Opettaja hymyili. 
"Ei tietenkään. Mutta älä enää lähettele lappuja", hän sanoi ja kääntyi Annin puoleen," ja lapuista tulikin mieleen, että kirjoitan keltaisen lappusi koulun loppuun mennessä. Tule hakemaan se sitten opettajanhuoneesta".
Ann mutisi vastauksensa tuskin kuultavasti.
 
"En nähnyt sua aamulla. Myöhässä taas?" Annin paras -ja ainut- ystävä Elena kysyi. Ann nyökkäsi kyllästyneenä ja veti takkia päälleen. Elena virnisti. Hän oli arvannut oikein.
Hän arvasi aina oikein. 
"Elena? Haluaisitko olla kanssamme tämän välkän?"
Ann jähmettyi kuullessaan Traceyn äänen. Elena veti kasvoilleen tekohymyn ja kääntyi Traceyn puoleen. 
"Anteeksi, mutta olen Annin kanssa. Ehkä joskus toiste...." hän sanoi hymyillen yhä lempeää tekohymyään. Elena oli tekohymymestari. Hän osasi hymyillä lempeästi, ilkikurisesti, sarkastisesti, surullisesti. Koskaan ei voinut olla varma, hymyilikö hän tekohymyä vai oikeaa.
Tracey siristi ripsivärin täyttämiä silmiään ja nojasi naulakkoon.
"Äh, sä olet aina sen kanssa. Eikö sua ala yhtään kyllästyttää? Mua ainaki alkas", hän sanoi saaden Annin punastumaan korviaan myöten.
Idiootti. Et sä tiedä minusta mitään! Ann ajatteli jokseenkin surullisena. Hän painoi päänsä ja katsoi muualle. 
Ulkonäöllisesti Elena sopisi täydellisesti Traceyn porukkaan. Hänellä oli tummat, ehkä hiukan punertavat hiukset. Kirkkaat, vihreät silmät. Hän oli hoikka, mutta jäntevä, kuin ei ollut lihavaa koskaan nähnytkään. Hän osasi laittaa meikkiä taitavasti, niin että se peitti pahimmat puolet (jos niitä oli) täydellisesti ja teki parhaista (niitä olikin sitten paljon) vielä kauniimmat. Hän käytti merkkivaatteita.
Joopa joo. Mua ei kyllä voisi kuvitella hänen kanssaan liikkumaan, Ann mietti synkkänä ja katsoi kirpparilta ostettuja ruskeita gollegehousujaan ja sitä punaista paitaa, joka oli aivan liian suuri ja kaiken lisäksi hänen äitinsä vanha. 
Omasta mielestään Ann oli sopivan painoinen. Muiden mielestä läski.
 Hänellä oli likaisen vaaleat polkkamalliset hiukset. Mitäänsanomattomat harmaat silmät.
Tai ei ehkä sittenkään niin mitäänsanomattomat, Ann ajatteli. Välillä kun hän katsoi peilistä (siitä rikkinäisestä, jonka hän oli löytänyt koulun roskiksesta) näytti kuin... silmät olisivat liikkuneet. Utu, joka niissä oli, pyöri ympäri ja ympäri hypnoottisella tavalla. Kukaan muu ei tosin ollut sitä huomannut, johtuen ehkä siitä, ettei Ann koskaan katsonut ketään silmiin. nb+
 Elena tarttui Annia kädestä ja kääntyi poispäin Traceystä.
"Ei. Minua ei yhtään kyllästytä", hän sanoi jäätävästi ja raahasi Annin ovelle.
"Jos unohtaisit sen idiootin, sinulla voisi olla oikeitakin ystäviä!" Tracey huusi juuri ennen kuin Elena paiskasi oven kiinni. Ulkovalvojat katsoivat häntä paheksuvasti, mutta Elena ei välittänyt. Hän istui penkille.
"Kuka Helvetti se luulee olevansa?" hän puhisi. Ann hymyili vaisusti.
"Tracey Hegfright?"
"Joo. Olen Tracey ja olen maailman valtiatar. Polvistukaa eteeni!"
Elena veti henkeä sisään ja ulos.
"Tuletko tänään meille?" hän kysyi kuin ohimennen. Ann nyökkäsi ja sai aikaan oikeasti iloisen hymyn.
"Ehdottomasti. Rakastan äitisi ruokia!
 
"Olen kotona!" Ann huusi heti kun sai taas vaihteeksi jumissa olevan oven auki. Kukaan ei vastannut. Ann rypisti kulmiaan ja kahlasi läpi kaiken rojun mikä heidän kerrostaloasuntonsa eteiseen oli keräytynyt. Ann ei ollut varma, oliko talo yksiö vai kaksio vai mikä. Siinä oli kolme huonetta ja keittiö. Annin huone oli huoneiston perällä. Se oli pieni, sinne hädin tuskin mahtui sänky ja vaatekaappi. Hyllyt olivat kiinni seinässä.
Annin äiti oli muuttanut taloon heti Annin synnyttyä. 
Ann oli ollut vahinkolapsi. Annin äiti ei ollut edes varma, kuka isä oli. Hän oli ollut ystäviensä kanssa juhlimassa, ja juonut "vähän" liikaa. Ann ei niinkään välittänyt siitä. Hänelle oli tärkeintä, että äiti oli päättänyt pitää hänet, vaikka se merkitsikin välirikkoa vanhempien kanssa. Nykyään Annin äiti kävi töissä päivittäin, ja öisinkin, jos oli pakko. Yritys, missä hän työskenteli, ei ollut kovin hyväpalkkainen, se mitä palkaksi sai, riitti hädin tuskin elättämään Annin ja hänen äitinsä.
 Välillä Ann oli miettinyt, millaista olisi ollut elää jonkun toisen perheessä, perheessä, jossa olisi rahaa muuhunkin kuin ruokaan ja kirpputorivaatteisiin. Mutta vain välillä. Hänen mielestään ihmisten pitäisi tyytyä siihen mitä on. Sen jälkeen hän tosin piti itseään sangen tekopyhänä. Milloin hän ei muka ollut kadehtinut Elenaa? Tai Traceyta?
 
Ann nappasi jääkaapin ovesta keltaisen muistilapun, jossa luki:
"Olen ilta- ja yövuorossa, tulossa ehkä ylennys?  Rahaa on suolapurkissa. Jos tulee nälkä, tilaa vaikka pizza.
Rakkaudella, Äiti."
Ann huokaisi ja viskasi lapun lattialle muun rojun sekaan. 
Nälkä tuskin tulee. Söin sen verran paljon Elenalla... Ann ajatteli ja katsoi kelloa.
Kahdeksan. Jos en kohta mene nukkumaan, en saa herättyä huomenna... Onko huomenna jotain erikoista? Outo tunne...
Ann avasi huoneensa oven ja työntyi sisään. Huone oli yhtä kaaoksen vallassa kuin koko muukin talo. Ann etsi yöpaitaansa puoli yhdeksään asti, kunnes päätti nukkua päivävaatteet päällä.
Onko sillä nyt niinkään väliä?
Ann lysähti sängylle ja odotti nukahtamista.
Juuri ennen nukahtamistaan hän ajatteli:
Ei. En minä itse nukkumista odota. En odota sitä, että väsymykseni kaikkoaa ja aivoni saavat levätä, tai mitä nyt sitten tapahtuukaan. En odota sitä, että herättyäni moni asia on ehkä muuttunut.
Minä odotan unia.
 
Poika kokeili siipiään talon katolla. Taivas oli pimeänä, joten katsoja tuskin edes huomasi pojan kastanjanruskeita hiuksia tai kultaisena hehkuvia silmiä. Ympärillä oli täysin hiljaista, ja katsoja tunsi kylmiä väreitä. Ääniä olisi pitänyt olla.
Hitaasti, ja rikkumattoman tasaisesti poika laskosti siipensä.
Hän kääntyi katsojaan päin.
Hänen kasvonsa olivat riutuneet, aivan kuin jokainen ajatuskin olisi tehnyt tuskaa. Hän oli laiha, sairaalloisen laiha.
Hänen hiuksensa olivat ohuet, ja hänen kultaisissa silmissään näkyi tuskaa, paljon tuskaa, ehkä jopa enemmän kuin katsoja pystyy ymmärtämään. Tuskaa jonkun menettämisestä. Henkistä tuskaa. Fyysistä tuskaa. 
Kaikesta tästä huolimatta hän oli kaunis. Ei komea, eikä hyvännäköinen niinkään. Hän oli kaunis.
"Ei enää kauaa. Näemme sinut jo. Kestä vielä..." 
Loput hänen sanoistaan katosivat äkilliseen tuulenpuuskaan, jonka katsoja tunsi hämmästyttävän hyisenä ja kylmänä.
Kuva vaihtui.
Kaksi tyttöä, täsmälleen toistensa näköisiä, lukuunottamatta erivärisiä hiuksia, taistelivat keskenään. He jatkoivat kunnes aivan yhtäkkiä he pysähtyivät. Katsoja ei enää erottanut mitään muuta kuin tytöt, vaikka hän kuinka siristeli, taustaa ei näkynyt. 
Täydellisessä tahdissa, kuin yhtenä ihmisenä, tytöt kääntyivät katsojaan päin.
"Ei enää kauaa..." he sanoivat yhteen ääneen toistaen siivekkään pojan sanat.
"Pian me tapaamme taas... Ehkä jo huomenna..."
He sulkivat silmänsä ja kumarsivat hiukan.
"Acon..."
 
Ann heräsi säpsähtäen äitinsä huutoon.
"Ann! Elena on ovella!"
Ann pomppasi ylös sängystään nopeammin kuin olisi uskonut voivansa.
Mitä Elena tekee meillä näin aikaisin aamulla? hän ajatteli ja horjahti hiukan huimauksen aallosta, jonka sai noustessaan liian nopeasti sängystään. 
Onneksi nukuin päivävaatteet päällä, Ann mietti tyytyväisenä ja juoksi ovelle.
"Hmm? Ylhäällä jo? Kuka olet, ja mitä olet tehnyt Annille?" Elena kysyi suu virneessä.
Anin äiti naurahti. "Ole hyvä ja paluta tyttäreni, avaruuden muukalainen. Tarvitsen häntä vielä!" hän sanoi naureskellen ja meni keittiöön. Ann pudisti päätään tuskastuneena. Äidillä oli todella, todella huono huumorintaju. Eikä Elenalla yhtään sen parempi.
"Moi vaan sinullekkin, Elena. Mitä teet meillä näin aikaisin aamulla?" Ann kysyi ja ohjasi Elenan sisään.
"Miten niin? Itsehän minua pyysit", Elena vastasi kummissaan.
"Ai mä?
"Joo."
"Mitä tänään on?"
Elena katsoi Annia kuin olisi arvannut tämän unohtaneen. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta.
"Luokkaretki! Tuhlataan aikaa vierusluokkalaisten kanssa pari päivään jossain leirikeskuksessa! Pelataan futista! Uidaan! Grillataan makkaroita! Kiivetään kiipeilyseinän puoleen väliin eikä uskalleta tulla alas! Irvistellään maastoretkellä poronpapanoille! " hän naureskeli.
Ann läpsäisi itseään otsaan. Hän oli kokonaan unohtanut luokkaretken.
Miten se on edes mahdollista? Kukaan ei ole varmaan viikkoon muusta puhunutkaan, Ann ajatteli harmissaan
"Pari päivää? Siis ollaan yötä? En ole pakannut!"
Elena kohautti olkapäitään. 
"Itse asiassa me ollaan siellä viis päivää. Ja tiesin kyllä, että olisit unohtanut. Siksi tulinkin tunnin etuajassa", Elena sanoi. "Äitisi muuten muisti. Hän soitti mulle yhtenä päivänä kysyäkseen, pitääkö sinne otta eväitä."
Hän hymyili lempeästi. "Äitisi on välillä aika hupsu."
Ann virnisti. "Missä olisinkaan ilman sinua?" hän kysyi ja todellankin ihmetteli. Elenalla oli tapana joutua muistuttamaan Annia lähes jokaisesta asiasta. Annin muisti vuotaa kuin rikkinäinen seula, monet ovat sanoneet. Etenkin opettajat.
"Luultavasti nukkumassa. No, aiotko pakata vai et?"
 
"Nimenhuuto! Sanokaa täällä, jos olette paikalla!"  englannin opettaja ja samalla luokkaretken opettaja, harmaahiuksinen vanha mies karjui.
"Ellen Aver?"
"Täällä!" silmälasipäinen tyttö vastasi.
Ann puikkelehti Elenan kanssa bussin etuosaan. Se oli aina tyhjillään, lukuunottamatta muutamaa hiljaista mihinkään ryhmään kuulumattomaa tyttöä ja nörteiksi leimattua poikaa.
"Tässä on tilaa", Elena sanoi ja istui aivan etummaiselle penkille. Ann istui hänen viereensä.
"Mikä tässä luokkaretkessä on oikein ideana? En tajua", Ann valitti.
"No, en ole itsekään ihan varma. Mutta kyllä tämä opiskelun voittaa", Elena vastasi.
"Ann Michigan?"
Ann nosti kätensä ylös ja hymähti opettajalle.
Opettaja jatkoi nimenhuutoa vielä hetken. Sen jälkeen hän meni aivan bussin etuosaan ja otti mikrofonin käteensä.
"No niin. Nyt olemme lähdössä viideksi päiväksi-mikä se nyt olikaan nimeltään- leirikesukseen. Ja heti näin aluksi. Jos jonkun hallusta löytyy tupakkaa, alkoholijuomia, nuuskaa, huumeita tai muita päihdyttäviä aineita, hän lähtee saman tien kotiin ja saa pysyä siellä vielä hetken leirikoulun jälkeenkin. Toisin sanoen tulee väliaikainen koulusta erottaminen. Sama koskee väkivaltaisuuksia. Sekä aikuisten juttuja"
Ympäriltä kuului hajanaista tirskuntaa.
"Ulos ei mennä yhdeksän jälkeen, ellei kyseessä ole diskoilta."
Monet huokailivat pettyneesti.
"Matka kestää viidestä seitsemään tuntia. Pysähdymme matkalla pari kertaa.  Perille tultuamme meillä on ruokailu. Loppupäivä on vapaata leirikeskukseen tutustumista", opettaja sanoi ja sulki mikrofonin.
Melu oli sanoinkuvaamaton. Heti opettajan suljettua mikrofonin jokaikinen oppilas oli avannut suunsa. Ann tunki kuulokkeita korviinsa. Elena katsoi häntä kysyvästi.
"Mä nukun nyt. Väsyttää", Ann selitti. Elena nyökkäsi.
Oikeastaa Annia ei edes väsyttänyt. Hän ei vain kestänyt olla hereillä. Kuin hänen ei olisi kuulunut olla hereillä.
Ann sulki silmänsä, laittoi musiikin täysille ja nukahti sitä kuunnellen.
 
Grew up in a small town
And when the rain would fall down
I'd just stare out my window
Dreaming of what could be
And if I'd end up happy
I would pray
 
Trying hard to reach out
But when I tried to speak out 
Felt like no one could hear me
Wanted to belong here
But something felt so wrong here
So I'd pray 
I could break away
 
I'll spread my wings and I'll learn how to fly
I'll do what it takes till I touch the sky
Make a wish, take a change,
make a change and break away
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget all the ones that I love
I'll take a risk, take a change,
make a change and break away
 
Wanna feel the warm breeze
Sleep under a palm tree
Fell the rush of the ocean
Get onboard a fast train
Travel on a airplane
Far away
And break away
 
I'll spread my wings and I'll learn how to fly
I'll do what it takes till I touch the sky
Make a wish, take a change,
make a change and break away
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget all the ones that I love
I'll take a risk, take a change,
make a change and break away
 
Buildings with a hundred floors
Swinging with revolving doors
Mayde I don't know where they'll take me
Gotta keep movin on movin on
Fly away
Break away
 
I'll spread my wings and I'll learn how to fly
Though it's not easy to tell you goodbye
Make a wish, take a change,
make a change and break away
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget the place I come for
I gotta teke a risk, take a change, 
make a change and break away
Break away
Break away
 
Ann heräsi kun bussi pysähtyi. Hän nosti päätään ja näki ulkona huoltoaseman.
Välipysähdys, hän ajatteli. Ann räpytteli silmiään ja sammutti Mp3-soittimensa.
"Heräsit siis? En tajua, miten pystyt nukkumaan noin pitkään.  Tää on viimeinen pysähdys. Matkaa on jäljellä jotaan 70 kilometriä. Ei oltais ees pysähytty, ellei Daniel olis oksentanut", Elena sanoi ja laski kirjansa reppuun. 
"Tracey kävi tässä yhdessä vaiheessa haukkumassa sinut. Haukuin takaisin ja sain varoituksen. Kuullemma: Jos teet vielä jotain tuollaista, Elena Wrightin, Lähetän sinut kotiin. Tacey ei tietenkään saanut mitään", hän jatkoi välinpitämättömän kuuloisesti.
Ann hätkähti.
"Anteeksi. Ei sinun olisi tarvinnut suojella minua", hän sanoi ja halasi Elenaa.
"Sittenhän se olisi ollut kuin olisin myöntänyt Traceyn haukkumiset."
"Totta. Kiitos."
"Mitä unta näit?"
Ann räpytteli silmiään ja yritti muistella. Hitaasti hän tajusi, ettei ollut nähnyt minkäänlaista unta. Hän pudisti päätään. 
Mahdotonta! En muista yhtäkään yötä, milloin en olisi nähnyt unia... Tai no, onhan niitä, mutta silloin olen aina muistanut, että olen nähnyt jotain unta, vaikken muistaisikaan, mitä.
"En..En tainnut nähdä mitään unta", hän sanoi hämmästyneesti.
Elena kohotti kulmiaan.
"What? Jopas on yllätys. Oletko muuttumassa tavalliseksi ihmiseksi?" Elena kysyi virnistäen.
Ann hymyili varovaisesti.
"No, mitäs meidän pikku kultamme? Et tulisi tuonne takaosan puolelle?"
Elenan taakse ilmestynyt poika kysyi ja hipelöi hänen olkapäätään.
Elena irvisti inhosta.
"Zacharias", hän aloitti ja törkkäsi käden pois," ole hyvä ja painu helvettiin."
"Jopas olet ärhäkällä päällä, baby", Zacharias vastasi ja suki mustaksi värjättyjä hiuksiaan Anin mielestä todella epä-coolilla tavalla.
"Pitääkö minun toistaa pyyntöni?" Elena kysyi irvistäen. Zacharias kohautti olkapäitään.
"Joskus toiste ehkä, baby", hän sanoi ja meni naurekellen bussin takaosaan, missä Tracey ja muut häntä jo odottelivat. Elena kiristeli hampaitaan.
"Mä vihaan tota mieslutkaa!" hän ilmoitti, mistä Ann ei yhtään yllättynyt. Minä ihan totta luulin, että tuollaisia tyyppejä on vain B-luokan saippuasarjoissa, Ann ajatteli.
"Rakkaat oppilaat", opettaja karjui mikrofoniin, "nyt perseet penkkiin ja vähän äkkiä! Matkaa on jäljellä vielä noin tunti, enkä halua, että kukaan hankkiutuu tällä samaisella bussilla kotiin!" Opettaja sulki mikrofonin ja Ann hymyili Elenalle.
 
"Mä en tajuu, mitä järkee on tässä on", Tracey sanoi ties kuinka monennetta kertaa ja Ann kirosi kohtaloaa. Kuinka huono tuuri pitää olla, että jotuu Traceyn kanssa samaan ryhmään itsenäisessä metsäsuunnistuksessa?, Ann ajatteli. Luojan kiitos, että Elenakin on mukana.
Ann vilkaisi kyseiseen ystävvänsä. Elena pyöritti silmiään tuskastuneena. Hän oli samaa mieltä Anin kanssa.
"Meidän pitää kääntyä tästä vasemmalle", heidän ryhmänsä viimeinen jäsen, aika hiljainen tyttö Gabriella ilmoitti ja meni sinne.Gabriella toimi suunistajana, koska Tracey ei jaksanut, Elenan suuntavaisto on luokkaa Ö ja Ann ei vain halunnut. 
"Miksi hitossa meillä pitää olla jotaan tällasta? Tää on nörttien hommaa! Hyi, mun kengässä on jotain!"
Elena vilkaisi Traceyyn. "Jos ei kiinnosta, voit häipyä saman tien. Opettaja varmaan tykkää", hän sanoi jäätävästi. Tracey mutisi jotain ja seurasi Elenaa.
Ann hieroi ohimoaan. Häntä oli hiljalleen alkanut särkeä päätä. Luultavasti Traceyn valituksesat, hän oli ensin ajatellut, mutta nyt ei enää tuntunut siltä. Ann seurasi Elenaa ja Traceytä, mutta lyyhistyi heikotuksesta ja pahoinvoinnista. Gabriella pysähtyi kuin seinään ja katsoi Ania kysyvästi.
"Ann? Oletko okei?" Elena kysyi ja pysähtyi. Tracey pysähtyi myös ja katsoi Ania halveksien.
Gabriella kosketti Anin otsaa. 
"Au! Sun otsas on ihan kuuma!" hän kiljaisi ja veti kätensä pois. 
"Täytyy hakea opettaja. Odottakaa te tässä Anin kanssa. Mä tulen ihan kohta takasin", Gabriella sanoi ja juoksi suuntaan, mistä he olivat tulleet.
"Kas, kerrankin sinusta on jotain hyötyä. Ei tarvitse jatkaa matkaa" Tracey sanoi ja nojasi läheiseen mäntyyn.
Pihkaantukoon paitasi, Ann ajatteli ja oksensi.
"Hyi yök! Haisee!" Tracey huusi ja perääntyi hieman. Ann nosti päätään vaiston varassa. Hän katseli ympärilleen etsien jotain, mitä vain, tai jotain erityistä.
Vain hieman Traceyn ja huolestuneen näköisen Elenan takana seisoivat ne kaksi tyttöä, jotka Ann tunnisti unestaan.
Voi ei. Nyt alan jo nähdä näkyjä... Mitä tapahtuu? En saa henkeä...
Annin hengitys kiihtyi ja hän alkoi itkeä. Hän ei kuitenkaan saanut katsettaan irti tytöistä.
Ann tunsi sykäyksen päässään. Sykäys oli kivulias, ja toi mukanaan uuden tunteen. Toinen sykäys. Kuin joku olisi koputtanut päätä vasaralla ja huutanut korvaan.
Tracey kääntyi ja näki mitä Ann oli katsonut.
"Mitä helvettiä?" hän huusi ja kaatui pehvalleen. 
Elenakin kääntyi ja kysyi: "Keitä te olette?" hän astui suojelevasti lähemmäs Ania ja kyykistyi tämän viereen. Hän oli aistinut tytöissä jotain vaarallista.
Tytöt ojensivat vasemman kätensä täydellisessä tahdissa.
"Me olemme Kit, ihminen Me olemme Vic, ihminen", he sanoivat.
"Ja me tulimme hakemaan Aconia."
Kolmas sykäys. Ann tunnisti nuo nimet. Hän muisti, keitä he olivat.
Ja mitä he olivat.
Ann tarttui hiuksiinsa ja kirkui kovempaa kuin koskaan. Neljäs sykäys toi tullesaan jotain, joka työnsi Ania syrjään.
Uusi mieli.
"Ann!" Elena huusi ja tarttui Ania käsivarresta. Hän itki.
"Keitä te olette? Tekö tämän teette Anille?" hän huusi.
"Me kerroimme jo, kuka olemme, ihminen", tytöt vastasivat.
Ann kiljui yhä kovempaa. Hän näki ympärillään Elenan itkuiset, kauhistuneet ja vihaiset kasvot, ja Traceyn, joka oli pelkkää pelkoa, ja joka katsoi vuoroin Elenaa ja Ania, vuoroin tyttöjä.
Anin mieleen ilmestynyt uusi tietoisuus vahvistui koko ajan. Se työnsi Ania syrjään, se tahtoi päästä valtaan.
Anin voimat alkoivat heiketä. Hän lopetti kiljumisen ja kaatui vatsalleen. Elena katsoi häntä silmät huolesta täynnä.
Ei... En halua menettää häntä. En tahdo kadota...
Viimeisillä voimillaan Ann lähetti ympärilleen voimalatauksen, sellaisen, mitä ei olisi uskonut voivansa tehdä. Ympäristö värjäyti siniseen valoon.
Vic ja Kit Huusivat kauhuissaan
"Ei! Acon! Älä käytä omia voimiasi!" he karjuivat.
Ann tunsi kuinka tietoisuus hänen mielessään vahvitui vielä, ja hän katsoi Elenaa silmissään kaikki se tuska, mitä hän tunsi.Sitten hän luovutti ja antoi toisen mielen valooittaa kehonsa ja aivonsa.
Ann ei tuntenut enää kuin pimeyden ympärillään.
Ja sitten sekin oli poissa.
©2018 Dream on - suntuubi.com