Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Luku 1.
Herään hitaasti. Räpyttelen silmiäni liian kirkkaiden lamppujen valossa.
Missä olen?
Nousen varovasti istumaan. Molemmissa ranteissani on valkoiset, steriilit siteet, mutta en saa mieleeni miksi. Tajuan hämärästi istuvani sairaalan pedillä.
Kuka minä olen?
Räpyttelen silmiäni. Kysymys palaa jatkuvasti mieleeni, mutta vastausta ei kuulu.
Mikä minun nimeni on? Mitä minä teen sairaalassa? 
Olenko minä todella olemassa?
Nousen hitaasti seisomaan. Tiedostan päänsäryn, eikä se todellakaan auta minua ymmärtämään mistään yhtään mitään.
Painan nappia sänkyni vieressä. Minun on nähtävä joku, kuka tahansa, tietääkseni olevani todellinen. Todettava olevani todella olemassa.
Ja, jos mahdollista, saatava tietää, kuka olen.
Naurahdan ajatukselle.
Hassua. Minua ei pelota lainkaan. Päinvastoin; minusta tuntuu hyvältä, rauhalliselta. 
Odottaessani jotakuta saapuvaksi, tutkailen sormiani. Kättäni, jonka ulkonäöstä en osaa sanoa mitään. Ovatko ne suuret, pienet vai jotain siltä väliltä? Minulla ei ole mitään, mihin verrata. Kipristelen paljaita varpaitani, venyttelen.
Ja katselen ympärilleni.
Huone on kai jonkinlainen yksityinen, tai jotain. Olen kuitenkin huoneen ainut elävä olento, lukuunottamatta tietenkin satunnannaisia kärpäsiä ja muita ötököitä. Näen ympärilläni tavaroita, tuttuja, mutta silti outoja. 
Tiedän, mikä on peitto, pöytä, tiputuslaitteisto. Mutta silti minulla on tunne, kuin näkisin ne kaikki ensimmäistä kertaa. Raahustan peilin eteen. 
Peilistä takaisin tuijottaa tyttö, jolle on selvästi kerääntynyt kiloja hieman liikaa. Tytöllä on päällään ruma sairaalan kaapu, joka saa hänet, tai siis minut, näyttämään vielä lihavammalta kuin olenkaan. 
Minulla on mustat, todella ohuet olkapäille yltävät hiukset, joissa on vihreitä raitoja. Minun on tunnustettava, että hiukseni näyttävät kuolleilta ja ällöttäviltä. 
Naamani on täynnä finnejä. Kasvoillani on meikinjämiä, ja lopputulos näyttää kauniilta kuin lehmän perse.  Kärpäset vain puuttuvat.
Lisäksi löydän kasvoistani ja korvistani lukuisia reikiä. Minulla ilmeisesti on ollut koruja ympäri rasvaista naamaani.
Ällöttävää.
 
Askelia käytävästä. Minä en liikahdakaan, kun ovi avataan ja ihmisiä astuu sisään. 
"Hei", miesääni sanoo. Käännyn pois peilin äärestä ja katson tulijaan, siistin näköiseen lääkäriin. Hänen takanaan on nuori sairaanhoitajamies, ja hänen takanaan, puoliksi oven takana, seisoo lihava nainen. 
"Hei", minä vastaan tyynesti. 
Lihavan naisen kasvoilla käy huolestunut ilme.
"Millainen olo sinulla on?" lääkäri kysyy ja lähestyy minua. 
Minä mietin hetken ennen kuin vastaan.
 
©2018 Dream on - suntuubi.com