Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Prologi
Nimeni on Lillianne”, sanon kolmelle, minulle täysin tuntemattomalle nuorelle. Tyttö hymyilee minulle ujosti. Toinen pojista katsoo minua hyväksyvästi, ja toinen tutkimattomalla ilmeellä.
Tytöllä on pitkät, paksut vaaleat hiukset. Hän on lyhyt, ja hänen katseensa on lempeä. Hän näyttää täydelliseltä äidiltä, sellaiselta joka paistaa pipareita ja lukee lapsilleen iltasatuja. Juuri sellaiselta, jonka luokse kaikki ne tulevat, joilla on murheita.
Toisella pojista on tummanruskeat, lyhyet, kiharat hiukset, ja hänen ihonsa on samaa sävyä. Hän on isokokoinen. Poika näyttää vahvalta, eikä vain näytä, vaan myös on. Aistin sen hänen hiljaisen itsevarmasta olemuksestaan.
Pojista lyhyemmän katse on huvittunut. Hän näyttää varmalta itsestään, mutta eri tavalla kuin tumma poika. Hänen paksut punertavat hiuksensa heiluvat vallattomina pienissä tuulenvireissä, jotka välillä käyvät niityn läpi. Hän pitää käsiän taskuissaan ja katsoo minua silmiin, kuin yrittäisi saada kaiken minusta selville.
Minä katson häntä suoraan takaisin. Tiedän vahvuuteni; minua ei opi tuntemaan vuosien ”ystävyyden” jälkeenkään täysin. Minussa on aina puoli, jota kukaan ei koskaan tule oppimaan, saati hyväksymään.
Marc”, poika sanoo ja kääntää katseensa muihin.
Michael”, toinen poika kertoo.
Cecilia”, tyttö lausuu nimensä hennolla äänellään.
Nimikierros on tehty. Nyt me vain katsomme toisiamme ja yritämme pienien päidemme sisällä miettiä, että mitä helvettiä me teemme metsän ympäröimällä niityllä. Miten me tänne päädyimme? Minä, ja kolme minulle tuntematonta tyyppiä?
Pitkät, ruskeat hiukseni valuvat jatkuvasti silmilleni. Niin ne tekevät aina nukuttuani.
Niimpä. Minä nukuin, ja herättyäni olin niityllä. Muille oli käynyt samoin, tai niin he ainakin sanoivat.
Heillä kaikilla on kyllä kieltämättä päällään pyjamat. Paitsi Marcilla, jolla näyttäisi olevan ainoastaan kalsarit.
Vähäpukeisuudestaan huolimatta hän näyttää itsevarmalta.
Minä hymyilen.
Tuuli pyyhkäisee voimalla niityn yli saaden vaatteemme ja hiusemme lentämään. Se pyörittelee heiniä, saaden osan niistä irtoamaan juuriltaan. Meitä se ei kuitenkaan saa liikahtamaankaan.
Tämä on magiaa. Jotain yliluonnollista. Jotain sellaista, jota olen koko viisitoista vuotta kestäneen elämäni aikana halunnut.
Seikkailu. Minä haistan ilmassa seikkailun.
Tuuli lakkaa. Täydellinen, luonnolle liian täydellinen hiljaisuus laskeutuu. Me katselemme hermostuneina, enemmän tai vähemmän, ympärillemme.
Maailma on pysähtynyt. Mikään ei liiku.
Tervetuloa”, joku sanoo.
Käännämme katseemme äänen suuntaan.
Mustaan kaapuun pukeutunut henkilö on ilmestynyt aivan viereemme. Hänen kasvoillaan on naamio, naamio joka esittää demonia.
Kuka sinä olet?” huomaan kysyväni.
Minäkö? En kukaan”, olento sanoo.
Sinäkö meille teit tämän?” Michael kysyy zombilta kuulostavalla äänellä. Aivan kuin joku muu olisi puhunut hänen suunsa kautta.
En. Minä en siirtänyt teitä tänne. Minun tehtäväni on ainoastaan johdattaa teidät alkuun”, olento vastaa.
Hän kävelee luokseni. Minä yritän perääntyä, mutta tajuan tosiasiat; olen kuin liimattu paikoilleni.
Olento koskettaa otsaani hansikkaan peittämällä kädellään.
Tuuli alkaa yhtäkkiä puhaltaa, mutta kuin pyörremyrsky; ja minä olen sen silmässä. Se pyörteilee ympärilläni, saa hiukseni pelmuamaan, menemään takkuun. Pyjamani kangas piiskaa kehoani. Minä henkäisen tuulta sisääni. Tuuli voimistuu yhtäkkiä sietämättömäksi, minun on pakko sulkea silmäni. Ilma virtaa vapaasti suustani ja nenästäni sisään ja ulos, saaden minut tuntemaan sietämätöntä tuskaa.
Tunnen kuinka päässäni alkaa humista. Humina tuottaa minulle lisää tuskaa, saa minut haluamaan huutaa. Mutta en pysty huutamaan, en pysty tekemään yhtään mitään muuta kuin karjumaan pääni sisällä.
Viimein minun tajuntani sammuu.
 
©2018 Dream on - suntuubi.com